Kun maineikas laulunkirjoittaja kutsuu joukon ystäviään albumileirille Roomaan, tarttuu nauhalle varmasti taitavaa ja paineetonta soittoa. Mutta lähtökohdat myös mietityttävät. Tehdäänkö levy siksi, että sisäinen pakko vaatii sitä, vai siksi että sen tekeminen on mahdollista? Löytyykö lauluista ristiriitaisuuden kitkaa, joka sinkauttaa musiikkiin mestariteoksen vaatiman kipinän?
Knipi osoittaa kysymykset osittain toisarvoisiksi heti avausraidalla. Katkoviivoja on puhdas ja huolellinen, mutta samalla hetkessä elävä helmi, joka sijoittaa Egotripin Matkustajan keskelle Kentin Du & jag dödenin (2005) tummansuureellista maailmaa. Samalla laulu paljastaa, ettei Knipi yritä irtautua taustastaan, vaikka esittäytyy ensimmäistä kertaa sooloartistina. Akustispainotteisena ja hartaana soiva albumi on teeskentelemätön läpileikkaus miehen tunnusomaisesta säveltajusta, jota tukee tällä kertaa hänen oma, vetoavan arvottamaton äänensä.
Musiikki tuntuu kuitenkin pikemminkin ammatilliselta omakuvalta kuin joltakin todella henkilökohtaiselta.
Katkoviivoja määrittää kuitenkin vasta alkupisteen. Sitä seuraa herkkien sovitusten jäntevöittämä kokonaisuus, jossa matkustetaan pois, otetaan itsesyytösten kautta etäisyyttä menneeseen, ja palataan lopulta jonkin kauan sitten valmiiksi tehdyn äärelle. Kokemusmaailma pysyy tietoisen pienenä ja yksilötasoon kohdistuneena, mutta samalla aavistuksen anonyyminä. Vaikka levy muistuttaa koko ajan syntyneensä Suomen kultakorvaisimman pop-säveltäjän kynästä, kertoo se ihmisestä laulujen takana vain ajoittain. Oireellinen esimerkki tästä on Sotku, jonka erodraama junnaa naiivinkin ulkoa opittuna, kunnes Knipi yhtäkkiä pysäyttää kertosäkeen raastavaan toteamukseen: ”Olen rikkonut hänet”.
Voi tietysti olla, ettei Knipiä kannata etsiä laulujen ilmimerkityksistä. Ehkä häntä on enemmän levyn jumalaisissa melodioissa ja perfektionismiksi jalostuneessa rakkaudellisuudessa. Ja ehkä levyn sanomaksi riittää huomio siitä, että pyrkimys rikkumattoman tunnetilan luomiseen on jo itsessään arvokasta. Muotopuhtaudessaan musiikki tuntuu kuitenkin paria numeroa itseään pienemmältä; pikemminkin ammatilliselta omakuvalta kuin joltakin todella henkilökohtaiselta.
