”Ihmisen kokoinen” on ankea määre, joka tarkoittaa hyvää. Kanervan toista levyä kuunnellessa tämä slogan tulee toistuvasti mieleen ja puhtaasti positiivisessa merkityksessä. Aikamme synteettisille spektaakkeleille ja popmelodraamoille on mukava saada vastapainoksi taiten sommiteltuja lauluja, joissa kaikki ei ole MIELETTÖMÄN järisyttävää.
Kanervan tiukasti rajattujen asetelmien äärellä tuntuu siltä, kuin katsoisi aikuisille tarkoitettua intiimiä ihmissuhde-elokuvaa ankaran supersankarikuurin jälkeen. Eleet ovat pieniä mutta merkityksellisiä. Vivahteet pitää itse kuulla. Vaikka ”minun” puhe ”sinulle” jatkuu laulusta toiseen, muistikuvien ja nykyhetken välille punoutuu kiehtova verkko. Kahden ihmisen välisen vetovoiman ja hylkimisreaktioiden kuvaajana Kanerva on velho. Tekstien yksityiskohdat peilautuvat musiikkiin maukkaina tuotantoratkaisuina, joita ei alleviivata. Juureva luomurocksointi taittuu elektronimaisemaksi vaivihkaa.
Taiten fokusoidussa albumissa on yksi ärsyttävä piirre. Osin puhutut, osin rakeisella soundilla luonnostellut lyhyet välikkeet vangitsevat huomion ja loppuvat töks. Miksi? Esimerkiksi hypnoottis-minimalistinen Var fri tuntuu maagiselta uudelta vaihteelta. Muita lauluja mystisemmin säteilevä luukku lyödään kiinni kättelyssä, vaikka se olisi voinut kasvaa lopulliseksi niitiksi.
