Konkretia tekee aina hyvää. Kun tarkentaa katseensa tosielämän yksityiskohtiin, löytää sanomisiinsa merkitystä ja kuulijalle samastumispintaa.
Kolmannella levyllään Kanerva puhuu raadollisenkin suoraan nelikymppisen arjesta. Fokuksena on usein äidin rooli, josta laajennetaan: Selviytyjä ja haaveilija. Rakastaja ja rakastettu. Pienestä iloitseva ja kaikesta huolestuva. Kuulostaako tutulta?
Tuttu aihepiiri on hyvä lähtökohta, mutta Kanerva ei jää vain siihen. Taiteestahan tässä on kyse, joten hän sivelee lauluihinsa kiehtovia säröjä, hauskoja sekä hätkähdyttäviä sanavalintoja sekä roppakaupalla arjen päälle nousevaa kauneutta.
Musiikillinen persoonallisuus syntyy pienistä jutuista kunhan se lävistää koko homman. Sen Kanerva yhtyeineen tajuaa. Omaa ääntä ei lähdetä vääntämään rautalangasta, ja silti sen tunnistaa heti. Hauskasti soittavan bändin avara ja pelkistetty soundi shufflekomppeineen. Kanervan vakava mutta kujeileva lauluääni sekä puhemaiseen kallistuva intonaatio. Luontevat mutta mietityn oloiset melodiat.
Pekka Nisun vaivihkaisen nyanssirikkaassa tuotannossa on syntynyt Kanervan vahvin ja yhtenäisin kokonaisuus. Pimeän talon kevyt irtiotto Buckingham/Nicks-kauden Fleetwood Macin suuntaan istuu mukaan hienosti, samoin kuin isona ja äänekkäänä soiva Kamikaze.
Useita Kanervan parhaita kappaleita sisältävän Perijät-levyn äärellä kuulijalla on levollinen olo: Kanerva kuulostaa tietävän, missä haluaa olla. Sekä siellä sotkuisessa keittiössä että studiossa ja lavalla.
