Levyarvio: Katkonaisesti riuhtovaa nykyaikaa – Brittitulokas lunastaa lupaukset vasta osittain

Black Midi
Schlagenheim
Rough Trade

Englannissa uusia tekijöitä musiikin saralla riittää, mutta juuri nyt ehkä kohutuin on Black Midi, joka kieltämättä yllättää, vaikken tätä heidän debyyttialbumiaan vielä täysin valmiiksi sanoisi.

Black Midi ei ole siihen viittaavasta nimestään huolimatta elektropohjainen viritys, vaan klassinen kahden kitaran, basson ja rumpujen kvartetti. Ärsyynnyn usein siitä yleisestä mutta yksioikoisesta ajattelusta, että ”tämän päivän musiikkia” voi tehdä vain enemmän tai vähemmän koneita hyödyntäen. Ikään kuin rakenteita ja musiikillista ajattelua ei muuten voisi uudistaa. Schlagenheimia kuunnellessa ei voi ajatella, ettei sen katkonaisesti riuhtova, dynamiikaltaan huikea meno olisi tätä päivää.

Vasta nipin napin parikymppiset kollit ovat maineikkaan taidekoulu BRIT Schoolin kasvatteja ja osaavat todella soittaa. Tahtilajeja vaihdellaan tiuhaan, vauhti on usein pökerryttävä ja lähes matemaattiset rakenteet kiperiä, jos kohta tyyniä suvantojakaan ei kaihdeta. Erityisesti ilahduttaa rumpali Morgan Simpson, joka rankan mätön lisäksi taitaa myös kissamaisen svengin ja lyö ajoittain hyvin funkyjä jakoja.

Tahtilajeja vaihdellaan tiuhaan, vauhti on usein pökerryttävä ja lähes matemaattiset rakenteet kiperiä, jos kohta tyyniä suvantojakaan ei kaihdeta.

Joustavan rytmiikan, massiivisesti vyörytettyjen ultrapelkistettyjen riffien ja kipeän koukeroisten väliosien ohella hurjalla energialla toteutettua soundia leimaa kitaristi-nokkamies Geordie Greepin vokalisointi. Enemmän kuin perinteistä laulua, se on teatraalista toitottamista, herkkää lausuntaa tai lakonisten mantrojen pitkällistä toistelua. Absurdin vuodatuksen seassa välähtelee myös selvää tietoisuutta vinhaa alamäkeä laskevan Britannian yhteiskunnan tylystä tilasta.

Musiikillisesti ”lukeneimpana” Greep johdatteli bändikaverinsa isänsä tarjoilemien Led Zeppelinin, Black Sabbathin, Genesiksen, Pink Floydin ja King Crimsonin jälkeen Miles Davisiin ja afrikkalaiseen musiikkiin asti eli pohjaa löytyy. Vankasti julkituotu halu jatkuvaan etsimiseen ja improvisaatioon povaa hienoa tulevaisuutta Black Midille, vaikka vähän pidemmät melodiset kaaret kohottaisivat Dan Careyn (Franz Ferdinand, Bat For Lashes) hengittävän verevästi tuottamaa cyber-progea vielä korkeammalle.