Britanniassa tehtiin kovaa numeroa juuri ennen koronaa ilmestyneestä Schlagenheimista ja debyytin tekijästä Black Midistä. Levy tekikin selväksi, että pojat ovat kovia soittajia, mutta sen yltiövauhdikas adhd-meininki kieli myös yliyrittämisestä. Tästä lastentaudista ei ole täysin päästy tällä seuraajallakaan.
Cavalcade on nimensä väärtti sikäli, että vaikutepalettia on laajennettu. Hype kävi kalliiksi, koska bändin toinen laulaja-kitaristi Matt Kwasnievski-Kelvin on nyt ”lomalla” bändistä mielenterveysongelmien vuoksi. Yhtye jatkaa triona, joskin sitä täydennetään fonistilla ja kosketinsoittajalla.
Bändin päävokalisti Geordie Greep hoitaa kyllä laulupuolen komeasti, ikään kuin parilla eri persoonalla, ja saa vielä käypää apua parilla biisillä solistina toimivalta basisti Cameron Pictonilta. Greep kuulostaa puhelaulussaan, kuten raivokkaalla avausraita John L:llä paljon ikäänsä vanhemmalta ja yllättävän amerikkalaiselta beat-runoilijalta. Vaikea on uskoa, että sama henkilö laulaa toisaalla äärimmäisen dramaattisesti, kuin Scott Walkerin ja Brett Andersonin risteytys. Yhtä kaikki kollin karisma ja lahjakkuus ovat ilmeisiä.
Marlene Dietrichissä on hienoa teatraalista kauneutta jousineen ja puhaltimineen. Toisissa taas valtava ideamäärä lupaa paljon, mutta jää kehittymättä varsinaisesti kokonaiseksi lauluksi ja mielipuolinen sahaus tuntuu paikoin pakonomaiselta.
