Levyarvio: Kuin samettihousut ja itsekudottu slipoveri – Amurin kirkasotsainen 70-lukulaisuus on harkittu rikos

Arvio julkaistu Soundissa 7/2020.
Kirjoittanut: Pekka Laine.

Arvio

Amuri
Amuri
Helmi

Kuuntelen Amurin levyä ja huomaan ajattelevani vaatteita. En vaatteita yleensä, vaan kauan sitten itse käyttämiäni. Muistan hyvin perustamineeni, kun äiti vielä päätti. Housut oli samettia ja paidassa poolokaulus. Sen päälle oli kiskaistu itsekudottu slipoveri. Jalassa oli kumisaappaat, jollaisia on viime vuosina näkynyt Flow-festareilla. Minun saapikkaani eivät olleet statement. Pidin niitä pakosta, jotta sukat eivät kastuisi. Tikkitakki, pipo ja sen alla pottamallinen tukka silasivat ehjän kokonaisuuden. Vuosi taisi olla 1975.

Amurin soittajat eivät tietenkään olleet syntyneet vielä. Heidän musiikissaan soivat 1970-luvun kaiut ovat kuitenkin niin väkeviä, että mieli alkaa temppuilla – onneksi hyvässä hengessä. Amuri-albumin yhtymäkohdat yli neljänkymmenen vuoden takaisen Suomen musiikilliseen maisemaan eivät ole kuvitelmaa eivätkä sattumaa. Kyseessä on harkittu rikos.

Amurin pääpirut ovat tuttuja naamoja, mikäli on vähänkään seurannut suomalaista riippumatonta rokkailua hiljattain. Yhtyeen musiikin voi kuulla osana alakulttuurin vireää alakulttuuria. Samaan skeneen kytkeytyvät mm. sellaiset nimet kuin Jukka Nousiainen, Mara Balls ja Joni Ekman. Kyseessä on löyhä joukko nuoria tai nuorehkoja tekijöitä, jotka ovat soittaneet samoissa ympyröissä, ammentaneet kekseliäästi suomirockin kultakauden rupisemmasta perinnöstä ja oleskelleet Tampereella. Amurin kohdalla taustaselvitys selittää osin miksi yhtyeen ensilevy on niin vakuuttava. Yhtyeen laulavat nikkarit Kalevi Suopursu ja Mikko ”Silli” Siltanen eivät ole ensimmäistä kertaa inspiroitumassa 1970-lukulaisesta rockista.

Kuten suuren manselaisinnoittajansa, myös Amurin ilmaisu on herkkää, melodista ja pullistelusta vapaata.

Amurin ilmeisin historiallinen verrokki on Kaseva, kaikkien aikojen paras melodista kitarapoppia esittävä suomalaisyhtye. Kuten suuren manselaisinnoittajansa, myös Amurin ilmaisu on herkkää, melodista ja pullistelusta vapaata. 1960-luvulta maistuva termi ”kamaripop” kuvaa bändiä hyvin. Alakuloisuuden eri asteita kartoittavat laulut on sommiteltu kauniisti soiviksi asetelmiksi. Soittajat tukevat toisiaan eikä kiimaisesti huomiota kerjääville yksilösuorituksille ole sijaa Amurissa. Pakoton luonnonsvengi luo kehyksen olennaiselle eli lauluille.

Aito surumielisyys, emotionaalinen rehellisyys ja itseparodian rajoja kolkuttelevat korostukset mahtuvat hyvin samaan taiteelliseen visioon.

Sanoitusten kautta pääsemmekin jännän äärelle. Onko Amuri aivan tosissaan kirkasotsaisessa pateettisuudessaan ja herkistelyssään? 1970-luvulla ei tarvinnut kysyä. Vakavissaan olevan yhtyeen tunnisti helposti ja hauskuuteen pyrkivän vielä helpommin. Leevi And The Leavingsin jälkeisessä suomipopissa tilanne on ollut epäselvempi ja samalla vapaampi. Tarkemmassa syynissä Amuri osoittautuukin villaisesta soundista huolimatta täysveriseksi nykyajan yhtyeeksi. Aito surumielisyys, emotionaalinen rehellisyys ja itseparodian rajoja kolkuttelevat korostukset mahtuvat hyvin samaan taiteelliseen visioon.

Amurin lauluntekijät pingottavat kappaleidensa melankolis-nostalgisen vireen äärimmilleen ja näin haastavat kuulijaa. Onko elämän ohi lipumista seuraava kertoja apaattisessa murheessaan vilpitön? Onko kaipaava puhe menneistä jenkoista, rokeista ja saunoista totta? Olennaista on se, että lauluista välittyvä tunne on aitoa. Pilke silmäkulmassa ei merkitse läskiksi pistämistä perimmäisissä kysymyksissä.

Lisää luettavaa