Taidetta arvotetaan helposti skaalalla, jonka ääripäät ovat autenttisuus ja jäljittely. Amurin näkökulmasta dikotomia on mielivaltainen ja hedelmätön. Yhtyeen koko olemus kertoo, että jäljittelemälläkin voi syntyä jotakin autenttista. Tai pikemminkin että suoraviivaisten janojen sijasta kulttuuri tulisi nähdä joukkona päättymättä pyöriviä kehiä, joissa kaikki on samanaikaisesti aitoa ja epäaitoa, merkitykset jatkuvassa liikkeessä, ja aikatasot syntyvät joka hetki uudelleen.
Sillä tuskin mikään on niin taipuisaa kuin Amurin käsiin joutunut aika. Kaikki yhtyeen
tekemisessä – kansitaide, habitus, äänimaailma – on silkkaa 1970-lukua. Mutta samaan aikaan musiikki on päivänselvästi osa nykyisyyttä; eräänlainen yritys selvittää, millaisen muodon tässä hetkessä eletty elämä olisi saanut joskus aiemmin. Sellaisena se on paitsi pelkistys myös jotakin enemmän. Amurin jäsenet eivät ole varsinaisesti kokeneet mallintamaansa ajanjaksoa, mutta sen kulttuurijäljet ovat olleet olemassa heille aina. Siksi yhtye pystyy näkemään olennaisen ja jalostamaan siitä rakastettavaa uusiomenneisyyttä.
Jotta väittämä tulee ymmärrettäväksi, pitää hahmottaa, millainen Amurin luotaama 1970-luku on. Se on värejä: pehmeitä, lämpimiä, joidenkin mielestä tunkkaisia. Se on epäilemättä myös Oiva Toikan oluttuoppeja, muovituoleja ja pajatsoja. Mutta ennen kaikkea se on musiikkia. Yhtäällä Kasevan ja Baddingin herkkyyttä, toisaalla liki irwinmäistä karnevalisointia. Vastakohtia ja yhteyksiä, jotka personoituvat yhtyeen luoviin voimiin. Heistä Kalevi Suopursu luotaa kadonnutta aikaa hienotunteisesti ja nyanssitarkasti. Mikko Siltanen puolestaan maalailee suoraviivaisesti, parodioidenkin. Yhdessä lähestymistavat avautuvat näennäisen koherentteja rekonstruktioita laveammiksi. Ajankuva ei välity suoraviivaisina väittäminä vaan moniäänisinä tunteensiirtoina.
Ajankuva ei välity suoraviivaisina väittäminä vaan moniäänisinä tunteensiirtoina.
Vaikka kaiken edellä mainitun olisi voinut kirjoittaa myös Amurin debyytistä (Amuri, 2020), ei yhtye ole ainakaan vielä jäämässä paikalleen. Toisella albumillaan orkesteri soi rempseämmin ja sadunhohtoisemmin kuin kaihomielisellä esikoisellaan. Se myös määrittyy entistä selvemmin itsenäiseksi yhtyeeksi sen sijasta, että olisi vain yksi jäsentensä monista samankaltaisista projekteista. Sebastian Krühnin letkeä rumpalointi ja Anna Pesosen linjakkaat koskettimet luotaavat täydellisesti Suopursun ja Siltasen sävelkieliä, eikä esteettinen kokonaisote petä kertaakaan.
Jos syrjäänvetäytyvä manifesti Hattupäinen mies tai pakahduttava Joensuu olisi äänitetty 50 vuotta sitten, ne olisivat tällä hetkellä tunnustettuja klassikoita.
Jaettu näkemyksellisyys nousee lopulta jopa yksittäisiä lauluja tärkeämmäksi, mutta Amuri onnistuu myös kappaletasolla. Jos esimerkiksi syrjäänvetäytyvä manifesti Hattupäinen mies tai pakahduttava Joensuu olisi äänitetty 50 vuotta sitten, ne olisivat tällä hetkellä tunnustettuja klassikoita – eikä mikään, yhtyeen vastakulttuurisuutta lukuun ottamatta, estä niitä joskus kasvamasta sellaisiksi.
Viimeistään tässä vaiheessa viittaussuhteet sotkeutuvat toisiinsa. Amuri toki seisoo jättiläisten harteilla ja näkee täyteen maalatun kankaan siellä missä edeltäjät näkivät vain tyhjät kehykset. Mutta se myös tarjoaa mahdollisuuksia katsoa jättiläisiä uusin silmin ja ymmärtää heidän musiikistaan jotain mitä ei voisi oivaltaa ilman Amuria.
Tämä kehäliike ei pysähdy. Siksi 1970-luku voi jatkua loputtomiin.
