Kirjoitin pari vuotta sitten Rumbaan siitä, miksi Swansin toinen inkarnaatio oli loistavasti suunniteltu kokonaistaideteos: kolme monumentaalista suurteosta, sarja tarunhohtoisen äärimmäisiä keikkoja ja päätös lyödä pillit pussiin.
Tosiasiassahan Michael Gira ei sanonut, että Swansin taru sinällään olisi lopussa. Se vain muuttaisi muotoaan.
Levyn melodiaideat, toisteisuus ja maaninen rituaalipauhu eivät tunnu kovinkaan rohkeilta loikilta aiemmasta.
Ja tässä sitä sitten ollaan. Leaving Meaning on silti selkeästi Swansiksi tunnistettavaa, kunnianhimoista ja pitkäkestoista musiikkia, vaikka aiemman ”bändi-Swansin” huumaava volyymi ja peruskallion kokoinen voima loistavatkin poissaolollaan.
Samalla levyn melodiaideat, toisteisuus ja maaninen rituaalipauhu eivät tunnu kovinkaan rohkeilta loikilta aiemmasta.
Esimerkkeinä alkupuolen The Hanging Man ja loppuneljänneksen sameudesta ilmestyvä Some New Things: molemmat ovat itsepintaisesti jatkuvaa, yhden jäykän grooven ympärillä tapahtuvaa kalketta, joka oli hyvin tuttua jo edelliseltä The Seer, To Be Kind ja The Glowing Man -trilogialta.
Mikään ihmehän tämä ei ole. Swansin ”muodonmuutos” tuntuu välillä vain retoriselta, kun tälläkin levyllä soittavat tismalleen samat naamat kuin aiemmin: Phil Puleo, Chris Pravdica, Thor Harris, Kristof Hahn ja Norman Westberg – Giran tämän vuosikymmenen luotetut desperadot.
Leaving Meaning on jälleen yksi valtava, edeltäjiensä kaltainen taidemonumentti.
Toki he ovat vain osa Giran kokoamaa, yli parikymmenpäistä työryhmää. Mukana ovat muun muassa ambient-taiteilija Ben Frost ja valtavasta urku-doomistaan tunnettu Anna von Hausswolff.
Siksi Leaving Meaning on jälleen yksi valtava, edeltäjiensä kaltainen taidemonumentti. Myös sen teemat ovat jälleen juhlavia: esihistoriallisia uhrimenoja, syntymän, elämän ja kuoleman transsendenssia, buddhalaista mystiikkaa.
Sitten Michael Gira messuaa kuin saarnamies, ja hänen kulttinsa vastaa. Taas on niin ”ritualistista”, että!
Toki on loistavaa, että Michael Gira käsittelee musiikissaan näitä asioita, eikä kulmasohvia. Mutta mantramaiset tekstit tuntuvat joko liian esoteerisilta tai sitten laimean yleispäteviltä.
”I can see it but not see it”, kuten nimikappaleella mystisesti avataan.
Puolitoistatuntisen järkäleen kiinnostavimmat kappaleet ovat australialaisen jazztrio The Necksin kanssa tehnyt Leaving Meaning ja The Nub. Niissä on hienovaraista soundia sekä uudella lailla hengittävää tilaa, jota Swansin nykysuuntaukselta kaipaisi enemmän. Toisaalta myös Sunfuckerin tuttu paalutus on vaikuttavaa kuultavaa.
It’s Coming It’s Real on taasen melko selkeä kantrisävellys. Se on lähimpänä Giran takavuosien Angels Of Light -yhtyettä, johon Leaving Meaningin tunnelmaa on verrattu. Biisi toimisi myös hyvänä levyn päätöksenä, mutta sen perään on vielä lisätty kolme vähemmän kiinnostavaa kappaletta.
Michael Giran musiikillinen mikrokosmos on immersiivinen maailma, joka ainutlaatuisuudessaan viittaa väistämättä paljon itseensä. Tämän menettelyn heikkoutena on toisinaan ollut liika itseensä eksyminen ja mahdottomuus jalostaa kaikista suurista ideoista kokonaisuudessaan toimivia systeemejä. Se kuuluu myös Leaving Meaningilla.
