Levyarvio: Tams laventaa naivismin lohduksi – Syvämelankolinen albumi väistää ja hyödyntää kliseet tehokkaasti

Arvio julkaistu Soundissa 7/2021.
Kirjoittanut: Hannu Linkola.

Arvio

Tams
Menolippu ei minnekään
Omakustanne

Vaikka tietyntyyppinen naiivius on sisäänrakennettu osa elektropopia, on sitä vaikea hallita. Parhaimmillaan sinisilmäiset pelkistykset tekevät banaalista koskettavaa, huonoimmillaan koskettavasta banaalia. Eikä rajan paikkaa voi ennakoida, sillä sen määrittää aina intuitio.

Joensuulainen Tuukka Tams on vihjannut Aikahyppy-ep-levyillään (2019, 2020) taitavansa tämän rajankäynnin, ja esikoispitkäsoitto sinetöi vaikutelman. Albumin syvämelankolinen sointi väistelee ja hyödyntää kliseitä juuri oikeassa suhteessa. Italodiskon kimmellyksestä Chromaticsin tummuuteen ulottuva ilmaisu on häpeilemättömän tykökutsuvaa mutta myös koskettavan avointa. Vaikka Tams voisi piiloutua viiteleikkien taakse, hän laittaa itsensä likoon väärinymmärrystenkin uhalla.

Viehättävien melodialinjojen ohella musiikin lumo tukeutuu kertojapositioon, josta huokuu apean ujo suhde elämän tarjoamiin mahdollisuuksiin. Parhaimmillaan laulut kurkottavat myös yksilötason tuolle puolen. Onnen häilyvyyttä estetisoidessaan levy antaa vertaistukea kokonaiselle krooniseen itsereflektioon keski-ikäistyneelle sukupolvelle, jonka on pakko opetella päästämään irti kaikesta siitä, minkä äärelle se on vasta saapumassa.

Viimeistään tässä vaiheessa, naivismin laventuessa lohtuhyödykkeeksi, Tamsin näkemys paljastaa viisautensa.

Lisää luettavaa