Arvio: Tuukka Tams nojaa Leevin ja Ukkosmaineen vanavedessä 1980-luvun syntikkapop-perintöön

Arvio julkaistu Soundissa 3/2024.
Kirjoittanut: Hannu Linkola.

Arvio

Tams
Tams
Omakustanne

Tuukka Tamsin debyytti (Menolippu ei minnekään, 2021) saavutti täydet kierroksensa vasta loppumetreillä. Toisella pitkäsoitolla lämmittelyä ei enää tarvita. Tiivistahtinen avausraita Soita mulle singahtaa heti haikeankuumiin klubitunnelmiin, jotka Tams vangitsee entistäkin varmemmalla otteella. Ilma täyttyy apeasta kaipauksesta, jonka ylle musiikki leviää lohdullisena täkkinä.
Albumin perusta on tuttu. Tams nojaa edelleen 1980-luvun synthpop-perintöön, jonka muodot lipuvat Leevi And The Leavingsin ja Ukkosmaineen vanavedessä suomalaiseen tulkintakehykseen. Levyn kiintopisteitä ovat pikkukaupunkien syys-yöt ja niiden pimeydessä särkyvät eksentriset unelmat. Vaikka konsepti rajaa rekisteriä, on jokaisen kappaleen näkökanta puntaroitu ja esittäjänsä näköinen. Niinpä kokonaistunnelma voittaa puolelleen silloinkin, kun ilmaisu jää urilleen.
Ilmeisessä henkilökohtaisuudessaan Tams on sekä koskettava että viisas levy. Sen sointia ja joitakin sanamuotoja voi erehtyä pitämään ironisina, mutta viesti on syytä ottaa vakavasti. Kun tekstien tunnustuksellinen alakulo painautuu vasten musiikin nostalgista kuorta, virittyy itseään etsivän optimismin ja kivuliaan inhimillisyyden välille riipaiseva kohtalonyhteys. Sitä mittaillessaan Tams on kaikessa marginaalisuudessaankin olennaisen äärellä.

Muut artistin levyarviot