Reitti indiemaailmasta kohti valtavirtaista pop-soundia tuntuu kulkevan nykyisin 1980-luvun kautta. Tällä taipaleella on myös Mitski, jonka kuudetta albumia leimaavat värikylläinen äänimaailma ja monikerroksiset rytmit. Korskea tuotantojälki lienee kuitenkin vain valitun lähestymistavan sivutuote. Kertomansa mukaan Mitski ehti sovittaa Laurel Hellin ylle useita kuoseja ennen kuin pandemia-ajan ahdistus sai hänet pakenemaan 40 vuoden taakse, estottomina hedonismikuplina kimaltelevan muotokielen äärelle.
Erityisen helppona tai iloisena levynä Laurel Helliä ei voi kuitenkaan pitää. Ennemminkin sen tanakat iskut ja muhkeat bassolinjat ovat oma, erilliseksi jäävä keinomaailmansa, jota vasten itsepintaiset laululinjat sekä pettymysten ja hiljaisuuksien korventamat sanat etsivät ilmaisuvoimaansa. Kun Mitski laulaa terhakkaan syntetisaattoripopin päälle The Only Heartbreakerin vihlovaa parisuhdekuvausta – ”I apologize / You forgive me / And make me the only heartbreaker” – on kyse ennen kaikkea vastakohdista ja niiden avaamista tulkintamahdollisuuksista.
Mitski pelaa myös etäisyyksillä. Vaikka hänen ilmaisunsa on monessa mielessä paljasta ja heittäytyvää, jättäytyy musiikki kohteliaan tarkasteluetäisyyden päähän. Levyn tiheäsyiset ja tarkasti puntaroidut melodiat vaativat älyllistä valppautta, jopa käsitteellistä työstöä, auetakseen. Tällöin intuitiivisen vuorovaikutuksen taso jää ohueksi. Mitski tuntuukin kontrolloivan viestin rinnalla myös vastaanottoa: rivien väleihin ei ole menemistä ellei taiteilija niin halua.
Vaikka Mitskin ilmaisu on monessa mielessä paljasta ja heittäytyvää, jättäytyy musiikki kohteliaan tarkasteluetäisyyden päähän.
Tällaisena Laurel Hell on vaikuttava mutta armoton teos, josta on hankala saada lopullista otetta. Tunnusomaisine piirteineen se pikemminkin tukee kuin horjuttaa Mitskin ominta ilmaisua, mutta samalla soinnin sisin jää salamyhkäiseksi. Menneisyyttä peilaavasta ulkokuorestaan huolimatta musiikki on kiinni tämän päivän kokemus- ja merkitysmaailmassa, ja sen spontaaneinkin tanssiinkutsu tuntuu siksi harkitulta eleeltä, välillä jopa haasteelta.
Kun levyä lähestyy tästä näkökulmasta, tosielämän ja eskapismin kivuliaana yhteentörmäyksenä, sen työläs kokonaisvaltaisuus käy järkeen.
