THE LIBERTINES: The Libertines

Arvio julkaistu Soundissa 08/2004.
Kirjoittanut: Tero Alanko.
New Musical Express on julistanut The Libertinesin oman sukupolvensa merkittävimmäksi brittiyhtyeeksi. Sitä on hankala ymmärtää näin etäisestä perspektiivistä. Yhtyeen vaiheet kun ovat jo pitkään muistuttaneet enemmän saippuasarjaa kuin menestystarinaa.

Arvio

THE LIBERTINES
The Libertines
Rough Trade

New Musical Express on julistanut The Libertinesin oman sukupolvensa merkittävimmäksi brittiyhtyeeksi. Sitä on hankala ymmärtää näin etäisestä perspektiivistä. Yhtyeen vaiheet kun ovat jo pitkään muistuttaneet enemmän saippuasarjaa kuin menestystarinaa. The Libertines -albumin nauhoituksiakin valvoivat manageri Alan McGeen palkkaamat turvamiehet.

Syksyllä 2002 ilmestyneen Up The Bracket -debyytin jälkeen The Libertinesin laulaja-kitaristien suhde on ollut enemmän piikkilankaa kuin rakkautta. Ensin yhtyeestä huumeongelman takia hyllytetty Pete Doherty murtautui Carl Barât'n kämppään ja kärsi typeryydestään lyhyen vankilatuomion. Sen jälkeen Pete on ollut vierotuksessa ainakin kolme kertaa – viimeksi thaimaalaisessa munkkiluostarissa, josta karkasi oitis Bangkokiin. Sieltä Britanniaan palattuaan hänet pidätettiin välittömästi kääntöveitsen hallussapidosta.

Kaiken tämän jälkeen Pete ihmettelee, miksi Carl ei halua soittaa samassa yhtyeessä hänen kanssaan. Carl on kuitenkin koko ajan vakuuttanut, että Pete on tervetullut takaisin heti päästyään eroon heroiinista ja crackista. Pete puolestaan kieltää ongelmansa ja uskoo pystyvänsä jättämään kaman, jos hänet kutsutaan takaisin The Libertinesin riveihin.

Yhtyeenä The Libertines on kutakuinkin samassa vaiheessa kuin The Smiths ja The Clash olivat ensialbumiensa jälkeen. Onkin erittäin valitettavaa, jos yhtyeen sisäiset ongelmat jäävät ratkaisematta. Carl Barât ja Pete Doherty ovat nimittäin lahjakkaita resupekkoja, joissa olisi ainesta paljon enempäänkin kuin The Libertinesin sydämelliseen rämistelyyn ja spontaaniin rock-runouteen.

The Libertinesin suurin saavutus on yleisön ja yhtyeen välille muodostunut vahva yhteenkuuluvuuden tunne. Sotkemalla asiansa, soittamalla pienissä baareissa ja juopottelemalla faniensa kanssa Barât ja Doherty muistuttavat siitä tosiseikasta, että kenestä tahansa voi tulla tähti. He ovat niin rehellisiä ja aitoja rock-romantikkoja kuin suinkin mahdollista, ja samoja kuluneita adjektiiveja voi käyttää myös The Libertines -levyn musiikin kuvailemiseen. Aivan kuin Hand In Glove teki parikymmentä vuotta sitten, muun muassa Can't Stand Me Now, The Man Who Would Be King ja What Katie Said tulevat taatusti tuomaan lohtua moneen harmaaseen elämään. 

Lisää luettavaa