Metzin epätrendikäs noise rock maistuu kohinapuurolta – Uuden levyn parhaat hetket olisi saanut tiivistettyä pienempään mittaan

Metz
Strange Peace
Sub Pop

Neljännesvuosisata sitten Sub Pop -levy-yhtiön nimi niputettiin pysyvästi osaksi rockin historiaa ja edelleenkin seattlelaislafkan nimi tuo vahvasti mieleen grungen ja flanellipaidat. Vaikka grunge kuoli jo ollessani vaippaiässä, niin Sub Pop elää ja voi hyvin. Metz onkin ehkä levy-yhtiön tämän hetken hypetetyintä antia.

Torontolaisbändi edustaa tyyliltään aina yhtä epätrendikästä noisen ja punkin sekoitusta. Bändin nimi on kantautunut myös omiin korviini yksittäisten biisien kautta jo pari vuotta sitten ja niiden pohjalta odotukseni kolmoslevy Strange Peacen kohdalla olivat positiivisesti koholla.

Lopputulos sen sijaan ei anna aihetta juhlaan. Alkupuoliskolla tykitellään läpi levyn sinänsä kovat sinkkulohkaisut, mutta sen jälkeen homma alkaa maistumaan kohinapuurolta. Strange Peacen suurimmaksi ongelmaksi muodostuu se, että Metz tuntuu ottavan itsensä turhan vakavasti. Pieni itseironia ei tekisi pahaa ja tässä kanadalaiset voisivat ottaa mallia vaikkapa läheisessä lokerossa peuhaavasta Slavesista, jonka kieli poskessa -duohenkeä on viihdyttävää seurata.

Strange Peacessa on ep:n verran materiaalia kokopitkän muodossa.