”Quitters never win and winners don’t never quit”, Dr. John kähisee ainutlaatuiseen tyyliinsä Desitively Bonnaroon avausraidalla. Osuva motto se onkin yhä aktiiviselle 76-vuotiaalle, jonka musiikkia ei muihin sekota. Edes Tom Waitsiin, jonka tyylin ydininnoittajia New Orleansissa Malcolm Rebennackina syntynyt laulaja biisintekijä-pianisti-kitaristi on. Asenteesta kertoo paljon se, että tämän boksin kahdeksan albumia ovat kaikki suurenmoisia, vaikka Mac oli niitä tehdessä hepokoukussa.
Kenenkään muun musiikissa ei samalla tavalla yhdisty New Orleansin koko perinne hipsterismiin, hustlerismiin ja spirituaalisuuteen laittamattoman huumorintajun ja karisman siunaamana. Hoodoo on todellakin läsnä.
Kenenkään muun musiikissa ei samalla tavalla yhdisty New Orleansin koko perinne hipsterismiin, hustlerismiin ja spirituaalisuuteen.
Pelin avaa Sonnyn ja Cherin ylijäämästudioajalla tehty Gris-Gris (1968), jolla Mac saksofonisti Harold Battistan kanssa hahmotteli vanhan New Orleansin voodoo-musiikkia ajan psykedeelisin maustein. Maaginen avaus sai huimaa jatkoa häkellyttävästi kokeellisella ja moderniutensa säilyttäneellä Babylonilla (1969). Remedies (1970) ja The Sun, Moon & Herbs (1971) yhdistelivät hoodoota mehukkaasti Orleansin perinteiseen bluesiin, jazziin ja mustaan Mardi Gras -intiaanitraditioon Gumbon (1972) tarjotessa täydellisen kattauksen kaupungin R&B:ia. Allen Toussaintin tuottamat, Metersin kanssa tehdyt In The Right Place (1973) ja Desitively Bonnaroo (1974) puolestaan menivät NO-funkin ytimeen.
Upeaa alkuperäistä kansitaidetta vaalivan lootan ainoa vika on, ettei mukana ole mitään biografiavihkoa. Musiikki on kuitenkin ylittämätöntä.