On varsin rohkeaa listata MySpace-sivulla omiksi suosikeiksi Nick Draken, Bob Dylanin ja Judee Sillin kaltaisia klassikkoja. Silloin tulee samalla ojentaneeksi aseet kriitikoiden käsiin: ”Tämä kaveri ei koskaan pääse sankariensa tasolle.”
Paljon nähneen ja kokeneen Sami Kukan uusi albumi on vakava mutta lohduttava. Nick Draken viimeiseksi levyksi jääneen Pink Moonin tuntijoille sen tunnelma on hyvin tuttu. Mies istuu kitara sylissään ja pohtii elämäänsä. Sävy ei ole kovin toiveikas. Maailmassa on liikaa ymmärrettäväksi.
Sami Kukan vähäeleinen folk on jatkuvaa introspektiota, johon tarvitaan vain vähän sanoja, uskallus laulaa ja akustinen kitara. Useimpien kappaleiden aiheet ovat suuria, mutta ne eivät neuvo eivätkä saarnaa. Sami Kukka on samassa veneessä kuulijoidensa kanssa.
Tällaisella levyllä pienetkin poikkeamat saavat aikaan ison reaktion. Kun talvi tuli -kappaleen kaukainen piano ja tuulen lailla liukuva naisääni hurmaavat, mutta kertosäe pelottaa: ”Jotenkin en löydä sanoja/kun kontrolli pettää.” Hellepäivän lailla laskeutuva Uimaan kirjaa ylös kauniin muiston ja liki leikkisä Tuulen työtä todistaa, että kuolemaa ei kannata ottaa liian vakavasti.
Näitä lauluja kannattaa kuunnella tarkkaan. Niistä voi löytää itsensä.
