Minulla on tapana kuunnella Sami Kukkaa öisin pimeässä ennen nukahtamista. Kukan laulut eivät sovi arkisen hälyn taustamusiikiksi. Hauras ja eläytyvä laulu ja meditatiiviset kitaranäppäilyt vaativat keskittymään. Kukan omia tunteita luotaavat lyriikat kuulostavat mieleltään sirpaleisen tai psykedeelien vaikutuksen alaisena olevan henkilön kirjoittamilta. Runomaisissa teksteissä on yllättäviä assosiaatioita, kontrasteja ja paradokseja, mutta silti ne onnistuvat luomaan ainutlaatuisen mielenmaailman, johon on yllättävän helppo samastua. Sanat kertovat asioista, joista vain harva uskaltautuu ja kykenee puhumaan, ne virittävät psyykkiset puolustusmekanismit ja vaikuttavat suoraan alitajuntaan.
Artistin edellinen levy – Samuli Kosmisen tuottama Menen veteen (2009) – otti tuotetulla soinnillaan etäisyyttä artistin aikaisempiin, pelkistettyä lo-fi-soundia suosiviin julkaisuihin. Lintu ja Kukka merkitsee paluuta karun pelkistettyyn ja dokumentaariseen sointiin, mutta samalla se on artistin ensimmäinen täysipainoinen bändilevy. Urkuri- ja basistimestari Pekka Gröhn ja konkarirumpali Janne Haavisto komppaavat Kukan luonnosmaisia kappaleita läpi levyn maltillisen viisaasti, täydellistä tunnelmaa tavoitellen. Autokatoksessa livenä nauhoitettu levy huokuu vilpitöntä miesten välistä yhteisymmärrystä ja keskinäistä kunnioitusta. Lintu ja kukka paljastaa kauniin luontonsa parhaiten jatkumona, koko levyn mitassa.
