SAMI KUKKA: Menen veteen

Arvio julkaistu Soundissa 6/2009.
Kirjoittanut: Pekka Laine.

Jos satut pitämään intiimistä, pienimuotoisesta ja mystisellä pehmeydellä iholle hiipivästä folkmusiikista, Sami Kukan lauluja on vaikea vastustaa. Hänen kappaleissaan ja tulkinnoissaan on juuri ne ominaisuudet, joita me tuskaisiin trubaduureihin hurahtaneet palvoen yhdistämme valtavirrasta vasemmalla vaeltaviin kulttifolkkareihin.

Arvio

SAMI KUKKA
Menen veteen
Helmi-levyt

Jos satut pitämään intiimistä, pienimuotoisesta ja mystisellä pehmeydellä iholle hiipivästä folkmusiikista, Sami Kukan lauluja on vaikea vastustaa. Hänen kappaleissaan ja tulkinnoissaan on juuri ne ominaisuudet, joita me tuskaisiin trubaduureihin hurahtaneet palvoen yhdistämme valtavirrasta vasemmalla vaeltaviin kulttifolkkareihin.

Sami Kukan musiikissa on haurautta, viattomuutta, henkilökohtaisuutta, salaperäisyyttä ja ajoittain lähes pelottavan puolelle pyrkivää emotionaalista rehellisyyttä. Mikä parasta: jo 1980-luvun lopussa ensilevynsä tehneelle taiteilijalle folkkarin myyttiset hyveet eivät ole uskottavuusilluusion ja imagon rakennuspalikoita. Sami Kukan musiikki on mitä se on: yhden miehen näkemä, kokema ja eteemme piirtämä vangitseva kuva.

Menen veteen -albumilla Kukka on ottanut askeleen eteenpäin kahden aiemman levynsä askeettisesta pelkistämisestä. Samuli Kosmisen tuottamassa kokonaisuudessa on miehen ja kitaran ympärille luotu lisäulottuvuutta hissuttelevilla taustalauluilla, jouhikoilla, pikkuriikkisillä sähköisillä soinneilla ja hämärillä äänillä. Rakennelma on loistavasti toteutettu ja siihen on hyvä sukeltaa.

Tärkeintä on kuitenkin, ettei Múm-yhtyeen Ólöf Arlandsin tai jouhikkovelho Pekko Käpin tapaisten ansiokkaiden vieraiden tai tuotannon rooli missään vaiheessa astu pääasian eteen. Sami Kukan vähäsanaiset tunnelmalaulut, lähelle tuleva ääni ja mestariluokan kitarointi tekevät tästä ensiluokkaisen folklevyn.

Lisää luettavaa