SILENTIUM: Altum

SILENTIUM
Altum
Spikefarm

Altumilla Silentium todistaa kasvaneensa pitkän matkan debyytiltään Infinita Plango Vulneralta. Aivan huonosti ei voi mennä, jos kakkoslevyn lähes kaikki biisit ovat ykkösen kärkikaartia parempia. Musiikilliset koordinaatit ovat tiukemmin kohdallaan, koska bändi selvästi tietää, mitä se haluaa ja mihin pystyy.
Silentiumin voima ja kirous on siinä, että joka hetki voi aistia My Dying Briden läsnäolon. Syvältä viiltävät viulut, hauras laulutyyli sekä melodiaratkaisut ovat niin selvästi velkaa tuolle tukahduttavan melankolian oppi-isälle, ettei Silentiumia edes olisi olemassa ilman kyseisiä brittejä. Kuitenkin juuri noista samoista elementeistä rakentuvat kaikki Silentiumin vahvuudet: se ui niin syvällä surun suossa, ettei päivä paista edes kirkasvalolamppujen avulla.
Naislaulu on nyt enemmän esillä kuin debyytillä. Hyväksi esimerkiksi kelpaa Revangelis, jolla Tiina Lehvonen ei käytä paljon sanoja, mutta kertoo tunteen välityksellä sitäkin enemmän. Pitkälti My Dying Briden Aaronin näyttämällä ansaisella polulla operoiva mieslaulu ei viehätä yhtä estottomasti, koska tällaista tahallista heikkoutta ja riutumista on käytetty tyylikeinona muuallakin. Silti on oikein, ettei Silentium lähtenyt matkaan pelkän taiteellisen naisäänen turvin. Sillä reissulla niitä ansoja vasta riittääkin.
Esikuville kumartamisesta huolimatta Silentium on paikkansa ansainnut, sillä sen edustama surumarssinta ei ole mikään helppo tyylilaji. Soitto on vaarassa jäädä liian löysäksi tai sitten se saatetaan vetää karkeasti yli. Näin mateleva ja huojuva rakennelma on hankala saada kuulostamaan vakuuttavalta. Silentium kuitenkin onnistuu, ja hienot temponvaihdot, tyhjän tilan upea hyödyntäminen ja huolella punotut kertosäkeet nostavat Altumin sävellysten arvoa. Vielä kun saadaan enemmän omaa ilmettä esiin, niin suomalainen suru leviää maailmalle entistä mustempana.