SLASH: Slash

Arvio julkaistu Soundissa 4/2010.
Kirjoittanut: Antti Mattila.

Luova seura, sopivasti toisiaan täydentävät persoonallisuudet ja kaiken ylittävä yhteishenki puskevat lahjakkaita muusikoita tuotteliaisuuden tilaan. Uudelleen kasattujen bändien puhemiehet mainitsevat mielellään vanhan magian palanneen, ja he tarkoittavat juuri tuota stimuloivaa tilannetta, jolloin biisejä syntyy helposti ja laatu on korkealla.

Arvio

SLASH
Slash
Roadrunner

Luova seura, sopivasti toisiaan täydentävät persoonallisuudet ja kaiken ylittävä yhteishenki puskevat lahjakkaita muusikoita tuotteliaisuuden tilaan. Uudelleen kasattujen bändien puhemiehet mainitsevat mielellään vanhan magian palanneen, ja he tarkoittavat juuri tuota stimuloivaa tilannetta, jolloin biisejä syntyy helposti ja laatu on korkealla.

Slash on hyvä esimerkki muusikosta, joka tarvitsee ympärilleen vankan vision ja ideoita ruokkivan asenteen omaavia hahmoja. Guns N’ Roses on oma lukunsa, mutta myös Velvet Revolver väläytteli ja räiskyi. Slash’s Snakepitin aikaan ympäröivä kolonna oli vaisumpi, kuten olivat synnytetyt albumitkin. Ensimmäisellä Slash-nimen alla julkaistavalla kiekolla ideariihet ja luova seura on viety äärimmäisyyteen, sillä jokaisella biisillä laulaa ja sanoittaa eri henkilö Ozzysta Kid Rockiin ja Iggy Popista Chris Cornelliin.

Mitä kertoo Slashistä se, että suuri osa lauluista voisi olla laulajiensa omilla albumeilla? Esimerkiksi M Shadowsin kanssa toteutettu Nothing To Say kuulostaa taatusti enemmän Avenged Sevenfoldilta kuin silinteripäiseltä kitarasankarilta. Monipuolisuutta, kameleonttimaista muuntautumiskykyä vallitseviin olosuhteisiin, itsensä viihdyttämistä kokeiluilla vai yhteensattuma? Toki Motörhead tulee mieleen, jos biisi tehdään Lemmy mielessä ja Lemmy sen myös laulaa, mutta sama kuvio toistuu lähes kaikkien aisaparien kanssa.

Tämä johtaa levyn räikeimpään puutteeseen – Slashin persoonan näkymättömyyteen. Mieluummin olisin kuullut biisejä, jotka henkivät Slashin läsnäoloa ja määrittävät ne olosuhteet, joihin kunkin laulajan olisi ollut sopeutuminen ja sulautuminen. Nyt Slash tuo sävellyksillään esiin laulajiensa persoonaa. Hyvä sekin, sillä osa esityksistä on varsin komeita, mutta idea tekijänsä näköisestä soololevystä karkaa kauas.

Slash-levyllä huomio kiinnittyy kokonaan laulajiin ja enemmän kuin tunnetun musiikintekijän soololevyltä tämä tuntuu kuulujen laulajien kokoontumisajolta. Yhtenäistä linjaa ei ole ollenkaan. Toisaalta albumi on rento ja turhia pingottelematon; kokonaisuuden tiukalle analysoinnille ei ehkä tarkoituksella annettu sijaa.

Slash on yllättävän rauhallinen levy. Biisien liki lempeä eteneminen lyö leiman, joka kestää muutaman hyökkäävämmänkin rutistuksen. Paikoitellen Slash kynäilee ja revittelee upeasti ja esimerkiksi Wolfmotherin Andrew Stockdalen kanssa toteutettu Zeppelin-henkinen By The Sword on mehevää kuultavaa hurjine sooloineen.

Käsillä on keskenään kovin erilaisten, mutta silti pääasiassa onnistuneiden biisien karnevaali. Paremmin nämä silti toimisivat, jos Slash olisi isännän sijaan vierailija kunkin laulajan oman bändin albumilla.

Muut artistin levyarviot

Lisää luettavaa