Kun kuuntelee Slashin uusinta, blues-covereista koostuvaa soololevyä, mielessä on yksi kysymys: miksi? Miksi puhkiversioiduista klassikoista täytyy kuulla vielä Slashin tulkinta – etenkin, kun pöydälle ei tuoda juuri mitään, mitä ei olisi jo sataan kertaan kuultu?
Orgy Of The Damned onkin kuin mikä tahansa turvonnut jenkkiproduktio: ylikuntoinen housebändi veivaa mallikasta, mutta sisältä tyhjää ikivihreää yleisölle, jolle riittää se, että laulajat ovat tunnettuja ja vaihtelevat tarpeeksi tiheästi. Etenkin Demi Lovaton kompressoidun Papa Was A Rolling Stone -versioinnin kohdalla mielikuvaa America’s Got Talent -megahömppätuotannosta on vaikea välttää.
Suuren osan ajasta vierailijat kuitenkin yrittävät parhaansa. Mutta kaikkea ei edes Billy Gibbons tai Iggy Pop saa korjattua. Kappaleet venytetään 7-minuuttisiksi, pentatonisen kitarasoolon jälkeen on uusi samanlainen, kliseen jälkeen on toinen klisee ja blues-kierron jälkeen on aina uusi kierto. Suu käy, mutta mitään ei sanota.
Lopulta Orgy Of The Damnedin ainoaksi todelliseksi ansioksi jää se, että pääsemme viimein kuulemaan, miltä AC/DC:n Brian Johnsonin matala rekisteri kuulostaa.