Alkuperäismuodossaan musak on rockin, jazzin ja bluesin vastakohta. Sen tarkoitus on vaivuttaa ihmiset, miltään osin henkilökohtaisuuksiin menemättä, turvallisen tuntuiseen narkoosiin, jossa voi tavaraa ostamalla lipua pienintäkin kapinaa kaihtavaan nirvanaan. Siis kapitalismin sieluton soundtrack. Mutta Brian Eno keksi jo ajat sitten, että musiikillinen seinäpaperikin voi olla sielukasta ja lietsoa ihmistä luovasti meditatiiviseen tilaan.
RinneRadion Tapani Rinne ja Vellu ”DJ Slow” Maurola tavoittelevat, käsittääkseni, Muzakilla jälkimmäistä, jos kohta Slow’n erittäin simppelit ja pelkistetyt konebiitit tuovat avarasti leijuvaan kokonaisuuteen jotain tuntua alkuperäisestäkin musakista. Sikäli levy osuu molempiin maaleihin, että tätä voi vaivatta kuunnella suuria määriä.
Homman sielukkuus juontuu selkeästi Rinteen täyteläisen kypsästä foni- ja klarinettipolitiikasta, joka nimensä väärtillä avausraita Tenholla on yhtä mystisen pakahduttavaa kuin elokuisen järven pinnalla yöllä häilyvä sumu. Toinen killeri on levyn ainoa cover, Rauno Lehtisen alkuperäisenäkin kuolematon Toiset meistä. Sam Inkisen pitkä filosofinen essee toimii hyvänä kyytipoikana rauhoittavalle levylle.