STEEL MAMMOTH: Atomic Mountain

STEEL MAMMOTH
Atomic Mountain
Ektro

Hevi-estetiikka ja siihen liittyvä ylimalkainen salaperäisyys esiteltiin rockmusiikille joskus silloin, kun isäni oli nuori. Tuloksena oli tukku vilpittömän kömpelöitä, temaattisesti kiehtovia kokonaisuuksia, jotka loivat pohjan myöhemmin kehittyneelle ”varsinaiselle” heville. Musiikki ei aina ollut uutta. Välillä se saattoi olla vain juurevaa rokkia, jossa laulettiin ihmissuhdeongelmien tai puuvillapeltotyöläisen arjen sijaan Saatanasta. Ei tarvittu muuta.

Suomalaisen (Jussi Lehtisalon luotsaaman) Steel Mammothin Atomic Mountain on musiikkia, jota kukaan ei enää kehtaa tehdä. Se on paluu perusasioihin, aikaan, jolloin Saatanasta laulamisen työkaluina ei vielä ollut surisevia kitaroita ja tuplabasareita. Se on tuotannollisesti riisuttua, riffipohjaista törmäilyä, jossa on ripaus aitoa menneiden aikojen käppäisyyttä – ja jossa sanoitukset ovat todellakin samaa puutaheinää kuin mitä ne usein tällaisessa musiikissa ovat.

On makuasia, pitääkö Steel Mammothia parodiana vai kunnianosoituksena. Tavallaan se taitaakin olla molempia. Jos levyn ensisijainen tehtävä taas oli saada minut kaivamaan esiin Black Widow’n Sacrifice (1970), se onnistui siinä. Ehkä muuta ei tarvita.