Olivat soitto-onanoijat mitä mieltä tahansa, groove voidaan käsittää monella tavalla. Nuclear Ritualin avausraita The Shakall ontuu eteenpäin vaivalloisesti, rumpufillit löytävät kotiinsa kotvasen myöhässä ja tappiin asti pelkistetty junttariffi pökkii paikallaan. Mutta juuri niin sen pitää kulkeakin!
Vaikka nykyhetkessä tehtynä Steel Mammothin kunnianosoitukseksi/parodiaksi (tarpeeton yliviivataan) ymmärrettävä 80-luvun alun brittihevin lailla nilkuttava laukka on tietoista retroilua, on salaperäisen yhtyeen leirissä käsitetty, ettei sitä saa turhalla modernismilla pilata. Jos laboratoriokokeen lailla tarkasteltava tyyli laahasi Thatcherin ajalla, niin luonnollisesti sen on tehtävä sitä myös nyt.
Postmodernia ironiaa tai ei, on Steel Mammothin kolmas albumi viihdyttävä ja niin vilpitöntä mieltä levittävä, ettei sitä osaa vitsinä pitää. Kyllä NWOBHM-bänditkin tunnetuimmista nimistä kellaritason akteihin olivat asiansa kanssa tosissaan. Nuclear Ritualista ei kaikesta hölmöydestä huolimatta välity vaivaantuneisuus tai kuulijan aliarvioiminen. Sekin on nykypäivänä saavutus sinänsä.