Them Bird Thingsissä on poikkeuksellista yhtyeen dynaaminen suhde historiaan. Debyyttilevyllään (Fly, Them Bird Things, Fly, 2009) yhtye paketoi jo 1960-luvun alusta asti autotallissaan remunneiden Steve Blodgettin ja Mike Brassardin (Mike & The Ravens) kynäilemiä kappaleita yli 40 vuoden ajalta. Kenties erikoisen konseptin ja elävien Amerikan legendojen johdosta yhtyeen debyytti nähtiin ”kadonneeksi, ajattomaksi mestariteokseksi”.
Them Bird Thingsissä viehättää sointi ja tietotaito, jota monista yhteyksistä tutut visionäärit kappaleisiin mukanaan tuovat. Tyyliltään Wildlike Wonder on edeltäjäänsä akustisempi – folkimpi ja countrympi – ja nyt psykedelia assosioituu myös lahden toiselle puolelle 1970-luvun Britanniaan.
Raukealla kuusijakoisella bassokululla ja ambienthuminalla levyyn johdatteleva Northern Curve virittää tunnelman heti kättelyssä jännittävästi väreileväksi. Tämän jälkeen siirrytään junakompin siivittämänä selkeämmin kantribluesin ja syvän Amerikan sielunmaisemiin.
Kitaramusiikista kun on kyse, lankeaa yhtyeessä paljon vastuuta Timo Vikkulalle. Hänen totuttua juurevampi soittonsa taipuu mestarillisesti folk-pikkauksesta rockabillyyn. Levyn komeimpiin vetoihin lukeutuvassa Jack Holmes -laina Marionettessa Vikkula sirkkelöi hartaan tunnelman keskellä klapeja parinkymmenen sekunnin ajan, ja homma toimii kuin tauti. Kiekon hitikkäimmäksi helmeksi osoittautuu ensisingle Underground.
Mestariteos Wildlike Wonder ei silti aivan ole. Solisti Salla Dayn ääni on persoonallinen, aistikas ja musiikkityyliin sopiva, mutta toimiva idea on silti vielä kehitysasteella. Lajityypistä ja lähestymistavasta johtuen rima virittyy korkealle ja välillä se heittelehtii. Muutama sävellyskin on ”vain” keskitasoa.
Them Bird Thingsin solisti Salla Day vastasi muutamaan kysymykseen Wildlike Wonderin tiimoilta.
Ensimmäinen levynne sai vain ylistäviä arvioita suomalaisissa rocklehdissä. Millä tavalla tämä vaikutti uuden albumin tekemiseen?
– Suoraan sanottuna ei millään tavalla, sillä kahta ensimmäistä levyämme suunniteltiin yhtä aikaa. Itse asiassa olisin halunnut julkaista tämän jo ensimmäisenä, mutta tuottaja sai minut ylipuhuttua. Hänen mielestään Fly, Them Bird Things, Fly -levyn materiaali oli iskevämpää ja helpommin sulateltavaa, ja se piti julkaista siksi ensimmäisenä.
Miten Wildlike Wonder eroaa olennaisimmin debyytistänne?
– Minusta tämä on jollain tavalla syvempi ja siinä on enemmän sanomaa ja ajatusta. Levy voi kyllä vaatia enemmän aikaa avautuakseen.
Miten tyypillinen Them Bird Things -kappale syntyy?
– Onhan se sellaista nauhojen vaihtelua. Osa kappaleista on hyvinkin raakileita, toiset ovat olleet pöytälaatikossa vuosikausia ja niitä täytyy elvyttää.
– Levyltä esimerkiksi Birmingham oli sellainen kappale, joka muuttui todella paljon. Se oli jollain tapaa liikaakin aikaansa sidottu, mutta diggasin sen melodiasta. En halunnut tehdä siitä ollenkaan alkuperäisen kaltaista, ja täysin uuden suunnan se lopulta saikin.
Them Bird Thingsin musiikissa on vahva americana-tatsi. Mikä sinua kiehtoo Amerikan kulttuurissa?
– Amerikkalaisissa kiehtoo suurisydämisyys ja ajatus siitä, että kaikki on mahdollista. Amerikkalaiset ovat kansana selviämishaluisia. Sieltä puuttuu sellainen nöyryys ja anteeksi pyytely, jota tapaa Suomessa. Täällä kyräillään enemmän, mutta Amerikassa ollaan rohkaisevia.
– Tietysti tykkään myös niistä maisemista. Olemme ajelleet siellä pohjoisosissa jonkin verran ja ainakin ne vuoret sulatti mun sydämen.
Siirryit viimevuotisella debyytillä takarivistä keulakuvaksi. Minkälaista keikoilla laulaminen on ollut?
– Se oli alussa mulle täysin uutta. Enhän tiennyt edes sitä, että osaanko laulaa. Tuottaja Will (Shade) minut puski laulamaan taustoja levylle ja siitä se lähti. Aluksi me tehtiin pieniä, räkäsiä keikkoja ja vielä harjoiteltiin sitä juttua.
– On tämä aika ollut opettavaista. Täytyy tunnustaa, että olen melkoinen kontrollifriikki, mutta siltikään minua ei kiinnosta laulamisessa varman päälle pelaaminen. Ei tälle alalle kannata hakeutua, jos ei uskalla ottaa riskejä.
Sami Nissinen
