Tämä oli odotettavissa. Kolmannella albumillaan Them Bird Things ei enää soita jenkkiveteraanien Mike Brassardin ja Steve Blodgettin biisejä, vaan omiaan. Muutosta ilmenee kokoonpanossakin. Ville Särmän tilalla useimmissa kappaleissa soittaa sielunveli Affe Forsman, jonka sensuelli ote sopii tähän kehykseen hyvin. Muutama kappale vedetään kokonaan rummuitta.
Sillä on yhteyttä tyylilliseen muutokseen. Vaikkei jälki kauhean radikaalisti edellisistä levyistä poikkea – tuotanto on edelleen näkymättömän alkuperäisjäsenen Will Shaden kontolla – niin nyt liikutaan enemmän amerikkalaisen folkin ja bluesin risteyksessä. Cumberland Head Ferry Blues ottaa säkkipilleineen kelttiläisen sea shantyn hahmon. Varsinaista rockia tai poppia ei kuulla lainkaan. Nimiraita tosin on kuin Stonesin Sympathy For The Devilin vanhempi maalaisserkku, mitä mainioimmalla tavalla.
Sävykkäästi puoliakustinen sointi lepää Salla Dayn karismaattisen laulun sekä Timo Vikkulan ja Arttu Tolosen ilmeikkään kitaroinnin varassa. Usein Nationalia slidellä soittava Tolonen värittää kokonaisuutta myös mandoliinilla, mandolalla, buzukilla ja lapsteelillä. Levyn kauneimmaksi kappaleeksi paljastuu vain Vikkulan kitaroiden säestämä The Magdalene.
Tärkeintä on, että materiaali toimii eikä kulje yhtä raidetta, vaikka kokonaisuus on ehjä. Laulujen aiheet tulevat usein historiasta, sieltä tummemmasta päästä. Niissä puututaan Robert Johnsonin murhaan (murhaajan vinkkelistä), sirkuselefantin teloitukseen ja vuonna 1854 Kiinan edustalla haaksirikkoutuneeseen laivaan, mutta myös bändin oman kuvittajan traagiseen kuolemaan. Siis kansanmusiikissa aina tapetilla olleisiin aiheisiin.
Them Bird Things on luonut nahkaansa. Soundi tiedusteli laulaja Salla Daylta prosessin vaiheita.
Teidän kokoonpanonne on muuttunut. Ville Särmä lähti ilmeisesti keskittyäkseen Keviniin?
– Siinä oli muutakin. Moni asia muuttui. Mike ja Steve eivät enää ole mukana. Halusin tehdä omaa juttua ja Villen musiikilliset mieltymykset ovat vähän eri linjoilla kuin omani.
– Levystä piti aluksi tulla kokonaan akustinen. Menimme Timon ja Artun kanssa kolmestaan studioon. Sitten Affe tuli kuvioihin ja halusi mukaan. Nyt meillä on kontrabasistikin: Tapani Varis. Tällä kombolla mennään varmaan niin pitkään kuin hyvältä tuntuu.
Milloin teille valkeni, että haluatte tehdä biisit itse?
– Kakkoslevyn (Wildlike Wonder, 2010) jälkeen tuli sellainen ”mitäs nyt?” -olo. Ensin ajateltiin vain lisätä omien biisien määrää, mutta kun lähetin ekan biisin Mikelle, hän sanoi, että nyt sun on jo aika tehdä itse. Hän teki silloin soololevyä ja rohkaisi meitäkin tekemään itse.
Muuttiko itse tekeminen bändin kollektiivista mielentilaa?
– Hyvä kysymys, mutta siihen on kauhean vaikea vastata. Ehkä tekemisestä tuli jotenkin intensiivisempää ja henkilökohtaisempaa, kun minä, Timo, Arttu ja Will tehtiin levyä hyvinkin tiiviisti yhdessä. Se skypetys ja meilien lähettely jäi pois. Hommasta katosi projektin maku.
Biisit on merkitty koko bändille. Kuinka kollektiivista homma todella oli?
– Aika kollektiivista, vaikka tietysti jonkun ihmisen sormenjäljet näkyy jossakin kappaleessa enemmän kuin muiden. Sanat on periaatteessa mun tekemiä, mutta Will antoi ideoita ja ehdotteli juttuja eli yhteistyötä nekin.
Teksteissä on paljon historiallisia tapahtumia. Harrastatko sinä historiaa? Vai koko bändi?
– En voi puhua muiden puolesta, mutta mua innostaa hirveästi kirjoittaessa lähteä jostain historiallisesta tapahtumasta. Esimerkiksi Bliss lähti siitä, kun kävelin Willin kanssa hänen kotiseudullaan Massachusettsissa.
– Willin kotitalon takana oli pieni hautausmaa, jossa oli Sylvanus Blissin hautakivi. Kivessä kerrottiin Blissin hukkuneen laivansa mukana eikä häntä koskaan löydetty. Biisi lähti kehittymään siitä, kun keskustelin Willin kanssa tapahtumasta. Sitten tarinaan ilmestyi Blissin vaimo, joka muka odottaa ikuisesti miestään.
Teksti: JUSSI NIEMI
