Lasten Hautausmaa oli vähällä maalata itsensä nurkkaan jo ensimmäisellä ep:llään (2014). Levyn päättänyt Lasten hautausmaa -kappale tiivistyi niin sykähdyttäväksi yhdistelmäksi kihelmöivää ahdistusta ja kalvaankaunista musiikkia, että se jäi pitkäksi aikaa kummittelemaan myöhemmän tuotannon ylle. Aivan kuin nimikkolaulu olisi synnyttänyt noidankehän, jossa yhtyeen oli toistuvasti pystyttävä rekonstruoimaan kerran tavoittamansa mielentila, mutta maalaamaan samalla uusia, entistä vavahduttavampia kuvaelmia.
Onneksi yhtye ei pelästynyt korkealle sinkoutunutta rimaa. Pikemminkin se päätti seurata vaistoaan umpimielisesti, mitaten milli milliltä, miten pitkälle voi ydinilmaisunsa turvin päästä. III osoittaa ratkaisun oikeaksi. Levy kuulostaa ensi nuotista lähtien monisyisemmältä, puhuttelevammalta ja avarammalta kuin mikään yhtyeen aiemmista äänitteistä.
Novellimaisesti rakentuvat kertomukset paikantuvat sinne missä modernin maailmanjärjestyksen kalseus kohtaa animistisen vapaudenkaipuun ja haavoitettuna piinaavan omantunnon.
Pohjimmiltaan kaikki on ennallaan. Musiikin henkiset juuret löytyvät edelleen Noitalinna Huraa!:n ilmeettömästä herkkyydentajusta, uuden aallon ytimekkyydestä sekä Mana Manan rujonkauniista äänimassasta. Muutamin paikoin ilmaisua rikastetaan ripauksella Agentsin kaihoa tai hiekkapaperillisella bluesin karheutta, mutta yleisvaikutelma määrittyy ennemmin sisäistyneeksi kuin uutuudenjanoiseksi. Levyn selkein irtiotto, Barefoot Brothersin katalogista lainattu Maan äiti istuu sekin kokonaisuuteen hiertämättä.
Kyse ei ole kuitenkaan toistosta. Oman ilmaisun syvällinen tuntemus on pikemminkin innostanut yhtyeen kirjoittamaan entistäkin purevampia säveliä. Lisäksi orkesteri on rohkaistunut esittämään laulunsa euforisen löytämisen ilon vallassa, kaiken sointuihin ladatun elinvoiman vapauttaen. Langolieerien, Metsäpolun ja Toven kaltaisilla raidoilla soiton antaumuksellisuus suorastaan huutaa elämän voittavan siitäkin huolimatta, että pelot ja traumat vyöryvät päälle kuin marraskuista korpipolkua ympäröivä pimeys.
Lasten Hautausmaa luo hätkähdyttävin vahvoin piirroin maailmaa, jota ei löydy muualta kuin sen musiikista, mutta jonka tunnistaa silti kaikkialla.
Lopullinen lumovoima löytyy sanoituksista. Novellimaisesti rakentuvat kertomukset paikantuvat sinne missä modernin maailmanjärjestyksen kalseus kohtaa animistisen vapaudenkaipuun ja haavoitettuna piinaavan omantunnon. Selväpiirteiset mutta tulkinnanvaraiset rivit kasvavat yliajalliseksi ihmisyyden kuvaukseksi, jonka samastumispohjaa mietteliään henkilökohtainen vire laventaa. Pureutuivatpa laulut kapinalliseen syrjäseuturomantiikkaan (Junassa), kansanperinteestä ammentavaan luontomyytistöön (Kraatterijärvi) tai Tove Janssonin sotamuistoihin (Tove), materialisoituvat niiden tunteet tässä ja nyt, osana jotakin jaettua mutta silti omaa.
On yksinomaan kuvaavaa, että yhtye asettelee ydinsanomansa Janssonin suuhun: ”Minä haluan elää ja juhlia keskellä kuolemanhumua.”
Lasten Hautausmaa luo hätkähdyttävin vahvoin piirroin maailmaa, jota ei löydy muualta kuin sen musiikista, mutta jonka tunnistaa silti kaikkialla. Tuossa maailmassa kaupungit ovat siipensä polttaneita enkeleitä, puut tanssivat menneisyyden varjoina, elämänhalu löytyy risteyskohtiin pudoteltujen yksinpuheluiden perkeistä ja todenkaltaisin omakuva katsoo alitajunnan vääristämästä kuvastimesta. Kun näiden kuvien äärelle pääsee, ei laulujen ja todellisuuden rajalla ole enää merkitystä.
