Levyarvio: Lasten Hautausmaa parantaa otteitaan kuin sika juoksuaan – uusi albumi on vahvaa näyttöä

Lasten Hautausmaa
IV
Svart

Lasten Hautausmaata arvostellessa tahtoo tulla jäävi olo, vaikkei sille ole konkreettisia perusteita. Niin tarkkaan Kristiina Vaaran ja Tuomo Mannosen laulut vastaavat sitä, mitä kaipaisin popmusiikkiin paljon enemmänkin. Siis historian ja kulttuurihistorian laajassa viitekehyksessä liikkuvaa kirjallista, mutta tunteisiin vetoavaa ilmaisua, jossa on mieltä, melankoliaa ja tarttumapintaa.

Aiemmin yhtye on tehnyt kappaleita esimerkiksi Saima Harmajan runoon tai Tove Janssonin päiväkirjamerkintöihin, mille keuhkotautiin kuolleen runoilijan tekstiin perustuva Kaarlo Sarkia -29 on luontevaa jatkoa. Toinen ilmeinen täky on päätösraita Metsäveljet, joka lokalisoi Leonard Cohenin The Partisan -nimellä tunnetuksi tekemän sodanaikaisen ranskalaislaulun Viron traagiseen lähihistoriaan. Tällaisia ideoita ei löydä minkään muun nyky-yhtyeen tuotannosta.

Lasten Hautausmaa tuntuu rakentavan jonkinlaista uran mittaista mentaalihistoriallista mosaiikkikuviota, joka täydentyy levy levyltä sattumanvaraisen oloisista kohdista.

Lasten Hautausmaa tuntuu rakentavan jonkinlaista uran mittaista mentaalihistoriallista mosaiikkikuviota, joka täydentyy levy levyltä sattumanvaraisen oloisista kohdista. Tähän lähestymistapaan sopii albumeiden jäyhä nimeäminen roomalaisin numeroin. On vain kehu, ettei aina heti muista, miltä täyspitkältä mikäkin helmi löytyy.

Silti IV on muutakin kuin edeltäjiensä uusi laitos. Bändi tuntuu olevan musiikillisesti matkalla jonnekin. Kaarlo Sarkia -biisin kaltaista menevää happorockia tai Unesi-helmen goottia Neil Youngia muistuttavaa, korventavaa kitarasooloilua se ei ole aiemmin levyttänyt. Aika ajoin tulee mieleen Death Hawks, jos sen jäsenet olisivat kuunnelleet enemmän iskelmää ja osteskelleet divareista tulenkantajien runoutta.

IV:lle tekisi mieli antaa viisi tähteä jo siksi, että statement on niin vahva. Miksi rockmusiikin pitäisi olla ”vain rockmusiikkia”? Kyllä sitä voi ja pitää tehdä kaikesta, mitä kollektiivisessa muistissa ja omassa tunnekokemuksessa liikkuu.

Jätetään se viimeinen tähti silti vielä taivaalta tavoiteltavaksi – vaikka vain siksi, että Lasten Hautausmaan on helppo uskoa siihenkin yltävän.