WARREN ZEVON: Stand In The Fire

WARREN ZEVON
Stand In The Fire
Rhino

Neljä vuotta sitten keuhkosyöpään kuollut Warren Zevon oli muusikkokollegoiden jo varhain kehuma laulaja-lauluntekijä, joka aloitti hommansa 1960-luvulla. Zevon saavutti pitkän taipaleensa aikana myös menestystä, ja vaikka hänen tuotannossaan on jälkikäteen helppo kuulla suurmenestykseen johdattavia aineksia, mies jäi lopulta enemmän kulttihahmon kuin megatähden asemaan.

Erityisen ansiokas levy on vuoden 1978 Excitable Boy, johon tultaessa Zevon oli ehtinyt takoa rautaansa jo vuosikymmenen – asialla ei ole mikään untuvikko. Biisit eivät päästä kuulijaa helpolla, mikä lienee kulttisuosion tukipilari ja este megamenestykselle. Näkökulmat ovat usein vinksahtaneita ja mustan huumorin sävyttämiä: tarttuva rallatus Roland The Headless Thompson Gunner on outo palkkasoturitarina eikä iso hitti Werewolves Of Londonkaan mitään tavanomaisinta listatavaraa. Zevonin viehätyksestä muusikoiden keskuudessa kertonee, että biisillä soittaa ajan kuumimpiin rytmiryhmiin kuulunut Fleetwood Mac -kaksikko.

Stand In The Fire (1980) ei kuulu yhdentekevien livelevyjen sarjaan. Vaikka sillä kuullaan joitakin Zevonin isoimpia standardeja, ote pysyy kokonaisvaltaisen elämyksen puolella. Kokoonpanokin oli syntynyt jo olemassa olevan baaribändin ympärille, eikä sointi kuulosta levytysten tarkalta jäljittelyltä, vaan aidon omaleimaiselta live-ilottelulta. Varsinaisen levyn päättävä riemukas Bo Diddley -sikermä asettaa Zevonin osaksi suurta rock'n'rollin jatkumoa.

Toisin kuin ajaton Excitable Boy, vuoden 1982 The Envoy kuulostaa oman aikansa lapselta syntikka- ja rumpusoundeineen. Monet vakiintuneet artistit kaatuivat levytyksissään nenälleen tuolla oudolla vuosikymmennellä, mutta turha The Envoyta on pelkkien soundiensa vuoksi lytätä, sillä materiaali täyttää kriteerit. Se, että 22-raitainen Genius-kooste (2002) sisältää vain yhden raidan The Envoylta, kertoo enemmän miehen tuotannon laajuudesta ja tasosta kuin kaupallisesti flopanneen albumin vaatimattomuudesta. Eivätkä syntikat saastuttaneet koko levyä, sillä The Hula Hula Boys on nättiä kvasi-havaijimeininkiä ja Jesus Mentioned akustisen kitaran avulla toteutettu intiimi tribuutti Elvikselle.

Ensiluokkaisesti toteutettu trilogia ei piirrä koko kuvaa neroksikin mainitusta artistista, mutta se hahmottaa hienosti hänen profiilinsa eri puolia.