Milloin viimeksi on tullut vastaan tuore yhtye, jossa on todella hyvä ja persoonallinen laulaja? Sellainen, joka laulaa uljaasti kuin Marc Almond konsanaan – siis ei partaansa mumisten tai heikosti vikisten? Wild Beastsissa heitä on peräti kaksin kappalein: yhtyeen lauluvastuu jakautuu Hayden Thorpen teatraalisen, falsettiin tunkeutuvan äänen ja Tom Flemingin pehmeämmän enkelilaulun kesken. Kumpikin on komeaa kuultavaa.
Kolmanteen albumiin yltänyt brittiläinen Wild Beasts tekee heviltä kalskahtavasta nimestään huolimatta varsin hienostunutta ja tyylikästä musiikkia. Yhtye karisti Limbo, Panto -debyytin (2008) paikoin päälleliimatun taiderockauksen upealla, Mercury Prize -ehdokkaaksi päässeellä Two Dancersilla (2009) ja Smother jalostaa yhtyeen musiikkia entistä kauniimmaksi ja tunnelmallisemmaksi.
Albumi yleisilme on aiempaa rauhallisempi ja kokonaisuus tasaisempi. Mukaan on ujutettu tyylikkäitä elektronisia soundeja, jotka istuvat levollisten rytmien ja hillittyjen kitararaitojen sekaan moitteetta. Wild Beastsin soundia ei ole helppo naulita mihinkään tiettyyn aikaan – se ei kuulosta erityisen modernilta, mutta ei missään nimessä retroltakaan.
Wild Beastsin vähäeleinen ja rauhallinen, mutta paikoin hyvinkin dramaattiseksi kasvava äänimaailma muistuttaa Talk Talkin ja Blue Nilen kunnianhimoista ja älykästä popmusiikkia. Nyky-yhtyeistä lähin hengenheimolainen löytyy Elbow’sta.
Levyn avaava Lion’s Share on malliesimerkki Wild Beastsin vähäeleisestä charmista, viekoitteleva Plaything keinuu hypnoottisena ja singlenä julkaistu Albatross on albumin välittömimmin tehoava hetki. Nelikko nosti riman Two Dancersilla korkealle, mutta Smotherilla ei ole vaikeuksia vastata odotuksiin.
Wild Beasts on yksi Britannian tämän hetken kiinnostavimmista ja persoonallisimmista yhtyeistä.
Soundin kysymyksiin vastasi laulaja-kitaristi Tom Fleming.
Minun on pakko kysyä tätä: kuka on villein peto Wild Beastsissa?
– Hah. Itse asiassa olemme vuosien myötä kasvaneet tähän nimeen. Etenkin kiertueella olemme aikamoisia petoja, kun saatamme olla päiväkausia peseytymättä.
Wild Beasts ei ole ilmeinen nimi tällaista musiikkia tekevälle bändille. Keikoillanne on varmasti näkynyt tyyppejä, jotka ovat olettaneet näkevänsä metallibändin.
– Epäilemättä niinkin on käynyt alkuaikoina. Siellä missä kasvoimme oli paljon kaiken maailman AC/DC-coverbändejä, joilla oli tämän tyylisiä nimiä. Itse asiassa nimi on tavallaan kunnianosoitus niille bändeille.
Two Dancers sai erittäin hyviä arvioita ja Smotherin vastaanotto näyttää myös lupaavalta. Onko teillä sellainen kutina, että lopullinen läpimurto olisi käsillä?
– Ainakin elämme hyvin jännittäviä aikoja. Edellistä levyä tosiaan kehuttiin runsaasti, joten tällä hetkellä olemme ikään kuin reunalla ja odotamme, että miten levy otetaan lopulta vastaan ja miten se menestyy. Toistaiseksi näyttää erittäin hyvältä.
–En tiedä, kuinka isoksi haluaisin tämän oikeastaan kasvavan, sillä homma meni välillä aika hulluksi jo viime levyn jälkeen. Mielestäni kasvumme on kuitenkin tapahtunut hyvin luontevasti. Ihmiset ovat saaneet löytää meidät sen sijaan, että heille olisi pakkosyötetty musiikkiamme.
Kuka oli se nero, joka keksi laittaa levyn päättävään End Come Too Sooniin jodlausta?
– Kuulostaako se mielestäsi jodlaukselta? Normaalisti stressaamme liikaakin tekstejä, joten oli hauskaa kerrankin laulaa jotain, mikä ei tarkoita mitään. Toisaalta halusimme kuulostaa vähän samalta kuin joku Mariah Carey, sellaista suurta diivailua.
Teksti: MIKKO MERILÄINEN
