Tuntuu upealta seurata bändiä, joka valtavien menestymispaineiden puristuksessa ja siviilielämän muutoksen keskellä pystyy viemään musiikkiaan vääjäämättä eteenpäin. Hollannin maaperälle on jätetty pysyviä merkkejä jo ennen The Heart Of Everythingiä, mutta nyt tassunpainalluksia, jotka tunnistetaan ja muistetaan vielä kauan bändin jo mentyä, alkaa ilmaantua myös muualle Eurooppaan.
Vaikka hyvä levy olikin, The Silent Forcea (2001) vaivasi usein kankeus. Orkestraatiot, kuorot, Sharon den Adelin heleä laulusuoritus ja melodioiden valtava tarttumapinta värittivät kappaleita, joita kuitenkin kuljetettiin alhaalla jurottavilla jyräkitaroilla. Niiden eleettömään toistoon olisi kovasti toivonut juonitumpaa otetta. Nyt monipuolisempia vientejä on jo aivan biisien perusrungoissa ja toistensa päälle liimattujen osien tuntu vaihtuu syvällisemmäksi näkemykseksi biisien tarpeista.
Vielä The Silent Force -levy, samoin kuin sitä seuranneet konsertit, olivat ehkä liikaa muutaman ykköshitin varassa. Se muuttuu nyt tyystin. Sävellystaitojen ja itsekritiikin nousun ansiosta The Heart Of Everything tuo yksitoista vahvaa kappaletta lisää livenäkin sorvattaviksi, ja kun näiden sekaan heittää vanhat hitit, uran mahtavimmat hetket alkavat olla käsillä.
Pop-viehkeyttä on hivenen keventyneiden ja entisestään notkistuneiden laulumelodioiden ansiosta koko ajan riittävästi tarjolla, eikä oopperaksi lipsuta liikaa. Juhlavaahan meno on biisistä biisiin, imelääkin oikeastaan, mutta juuri sopivasti, sillä pieni yltäkylläisyys on Within Temptationin tapauksessa vain hyväksi. Mahtailevan, sinfonisen musiikin saralla julkaistaan niin paljon paskaa, että tällaisen yksiselitteisesti jumalaisen albumin ilmaantumisen pitäisi olla monelle selvä merkki: tästä ei pääse tumpelompi yli, kannattaa luovuttaa. Pelkään vaan pahoin, että homma toimii juuri päinvastoin. Within Temptationin merkitys genrelleen on nyt ensi kertaa mitattavissa samoilla luvuilla kuin Nightwishin ja muovista goottifanfaaria ja kerran sukujuhlissa kivasti laulanutta tyttöä alkanee puskea kiihtyvään tahtiin eurooppalaisilta pienlevy-yhtiöiltä.
”Would you mind if I hurt you?”, supattaa Sharon den Adel yhdessä Life Of Agony -solisti Keith Caputon kanssa lauletun What Have You Donen aluksi. Enpä oikeastaan, sillä kun koko levy tuntuu mieleenpainuvalta kuin poikuuden menettäminen merenneidolle, ei pieni henkinen kärsimys saa tätä hymyä loppumaan. Kaunis albumi.
