ZEKE: Death Alley

Zeken nälkävuoden mittainen back-katalogi on taannut sen, ettei yhtyeen kiekkoja suoranaisesti kieli pitkällä odotella, vaikka taso onkin säilynyt vuodesta toiseen hämmentävän korkealla. Death Alley ottaa oman paikkansa tuossa kunniakkaassa jatkumossa, vaikka tuokin yllättäen jotain uutta punk rockin tosi pahojen poikien sanalla sanoen kipakkaan soundiin.
Yhteistyö Epitaphin kanssa on syystä tai toisesta kohdannut tiensä pään, mutta uusi koti Zekelle on löytynyt Supersuckersin kavereiden Aces & Eights -merkiltä. Liekö vaihdos sitten johtunut kaupallisten arvojen totaalisesta puuttumisesta, sillä hyvällä syyllä voi kyseenalaistaa kuinka tarpeelliselta kenenkään hyllyssä yhtä useampi Zeke -albumi on, kun kaikki kuulostavat kuitenkin samalta. Bändi paahtaa sikanopeasti räkäisen säröisää punk rockiaan korkeintaan parikymmentä minuuttia ilman turhia krumeluureja, kuten temponvaihdoksia tai liikoja melodioita. Siinä mielessä Death Alley on poikkeuksellinen luku bändin historiassa, että biisejä mätetään sitä vajaata minuuttia hieman kauemmin ja niinpä sisällön määrä ensi kertaa yltääkin lähelle "oikeaa" albumimittaa. Arkansas Man ja Road Ahead ovat suorastaan slovarikamaa, joskaan kovin kauniilta nekään eivät kuulosta. AC/DC ja Kiss -vaikutteet on selkeästi poimittavissa, vaikka laukkaava vauhti ja kitaristi-laulaja Mark Felchstonen tulkinta on vanhaa tuttua kireää rääkymistä.
Vaikka Zeke edelleen kampanjoi murhasta heppoisin perustein kuolemaan tuomitun West Memphis -kolmikon puolesta, ei bändin kuvaan edelleenkään kuulu liiallinen syvällisyyksien pohtiminen. Turha huoli: kyllä Mark Of The Beast, Donny Paycheck, Abe Zanuel Riggs III sekä tavoille opetettu uusi basisti Diamond Jeff Matz ovat edelleen niitä moottoripyöristä, naisista, viinasta ja pilvestä diggaavia tervehenkisiä, joskaan ei enää niin nuoria miehiä.
Tekisi mieli paukauttaa Death Alleylle täydet viisi tähteä, mutta oikeampi osoite sille on koko Zeken tähän mennessä kahdseksanvuotinen elämäntyö.