Kannen perusteella – Afromikko poimi biisejä päheimmän näköisiltä lätyiltä

Viikon vieraamme valikoi Sunnuntaisoittarille kappaleita albumeilta, joiden kansitaide on tehnyt erityisen vaikutuksen.

Brucelaisittain.

Sunnuntait ovat soittolistoja varten.

Afromikko sanoo tuoreimman Postikortein-singlensä kansi-ajatuksen (kuvassa) saaneen sytykkeensä ”jatkuvasta amerikka-estetiikan hehkutuksesta”.

Se on mennyt paikoin jo huumorinkin puolelle. Amerikka ilmenee kappaleiden sanoituksissa joko suoraan tai etäisempänä viitteenä. Postikortein on koko tuotantoni rokkaavin biisi. Se on läähättävän nopea ja aggressiivinen ”juoksubiisi”, jonka kertosäkeessä ei ole hirveästi hengähdystaukoja. Mieleeni nousi Bruce Springsteen. Jos joku on Sydän-Amerikkaa, niin The Boss itse.

Juoksu-teema ja Brucen laini ”baby we were born to run” sinetöi ideani: päätin naittaa yhteen kaksi kaverin legendaarisinta levynkantta. Born To Runin kannessa on nahkatakki ja Telecaster sekä hienot fontit, mutta ei itse The Elementtiä, joten lainasin Born In The U.S.A.:n kannesta Amerikan lipun raidat. Se siitä. Tämän sinkun jälkeen, tuossa alkusyksystä on tulossa ep, joka on materiaaliltaan paljon kevyempää poppia. Näin rouheaa idistä ei siis olisi voinut käyttää enää myöhemmin.

Afromikolta löytyy historiaa albumikansien parissa piehtaroinnista.

Olin aikoinaan töissä vaasalaisessa levykaupassa. Tämän soittarin aihepiiri onkin hyvin lähellä omaa sydäntä. Kun kaikki ennestään hyväksi havaittu on kuunneltu ja tutkittu läpi, sitä rupeaa valitsemaan levyjä kuunteluun hienojen kansien perusteella. Tähän erheeseen olen syyllistynyt jo lapsuudessa, aloittakaamme siis listaus sieltä.

Rod Stewart: Every Picture Tells A Story (1971)

Kyseinen levy eksyi silmiini Mustasaaren kirjastossa kun olin 6-vuotias. Kannessa on läsnä upea kulahtanut sarjakuvamaisuus. Musa hirveän ”aikuinen” akustinen rock ei uponnut. Vuosien päästä tämän sisältökin löysi kuitenkin tiensä sydämeeni.

”Ihailin rouhean Warhol-henkistä afrorölli-kantta liki vuosikymmenen ennen kuin lopulta kuuntelin albumia…”

The Beatles: Beatles For Sale (1964)

Menin ihan tietoisesti levykauppaan ostamaan Beatlesia. Tämä oli ensimmäinen levy, jonka bändiltä hankin. Asiaan vaikutti kannen klassinen bändikuvasommittelu, ylivärikkyys ja ”bokeh-läikät” kannen alareunassa. Silmäkarkkia!

Queen: II (1974)

Lainasin hätäpäissäni Queenin II:n kirjastosta, eikä siinä ollutkaan Bohemian Rhapsodya, jonka musavideoon kansi viittaa. Vuosien varrella albumi kasvoi suosikkilevykseni kyseiseltä bändiltä. Sommittelun ja valaisun symbioosi luo mystisen majesteetillisuuden tunteen.

Derek & The Dominos: Layla And Other Assorted Love Songs (1970)

Kannen maalaus tuntuisi olevan kovin etäällä itse musiikista, mikä tekee kokonaisuudesta kaoottisen kiintoisan palan pophistoriaa. Kun tartuin levystä kiinni, en tiennyt mitä se hittiraitojen lisäksi pitäisi sisällään.

Joe Cocker: With A Little Help From My Friends (1969)

Ihailin rouhean Warhol-henkistä afrorölli-kantta liki vuosikymmenen ennen kuin lopulta kuuntelin albumia… Jokahan paljastui tosi hyväksi rocklevyksi.

”Nimikkoraidan varsinainen biisi on herkkä balladi, joka pilataan seitsemänminuuttisella syntikkaprogejamilla.”

Emerson, Lake & Palmer: Trilogy (1972)

Klassisesti maalattu bändikuva-kansi miellytti erikoislevykaupoissa vuosien ajan ennen kuin tulin yhtyettä kuunnelleeksi. Soittolistalta löytyvän nimikkoraidan varsinainen biisi on herkkä balladi, joka pilataan seitsemänminuuttisella syntikkaprogejamilla.

David Axelrod: Songs Of Experience (1969)

Levykauppa-aikojeni parhaita löytöjä. Vaarallisen cool. Kannen psykedeelinen Lontoo-fiilis vaikutti minuun niin kovaa, että olin jo ennen kuuntelua lähes varma, että tämä on hyvää kamaa.

Roberta Flack: First Take (1969)

Tässä on itse asiassa all time -suosikkilevynkanteni ikinä; täydellinen vintage-värimaailma, afromimmi, savua ja valoheijastuksia. Myös musiikista 5/5.

Gato Barbieri: Fenix (1971)

Olin Kreetalla lomalla ja halusin ostaa jonkun levyn. Wou, mikä kansi! Perhanan hyvä kokoonpano ja vuosilukukin kohdillaan. Pussiin meni ilman esikuuntelua.

Veronica Maggio: Och Vinnaren Är… (2008)

Listauksen itsetarkoituksellisin valinta. Mimmi, värit ja tekstisommittelu  silkkaa 60’s-meininkiä, jollaista itse musiikkikin paljasti olevansa, kun iskin cd:n kotona stereoihin.

Sunnuntaisoittari: Kannen perusteella Afromikko albumivisuaalien vietävänä

Afromikon Postikortein ja muut näpsäkät biisiuutuudet löytyvät viikoittain päivittyvältä Parasta juuri nyt -listaltamme:

Menneisyyden Sunnuntaisoittarit puolestaan majailevat täällä.