Tarkkailuluokalla Have You Ever Seen The Jane Fonda Aerobic VHS? – Yksinkertaista jumppausta, rankkaa kaulimista

Kuva: Teme Toivanen

Mistä ihmeestä on kyse, kun bändin nimeksi lykätään Have You Ever Seen The Jane Fonda VHS? Iloiset kouvolalaismusikantit kertovat.

– Yhtye aloitti taipaleensa sivuprojektina keväällä 2012, kerii kollektiivisesti haastatteluun vastaava yhtye auki historiaansa.

– Ekku ja Janne-Petteri olivat kaavailleet synapoppibändiä, johon treenikämpän käytäviltä löydetty Susse rekrytoitiin, sillä hän tunsi pakottavaa tarvetta soittaa bassoa ja laulaa. Synapoppilinja katosi melko piankin garage- ja rock’n’roll-vaikutteiden viidakkoon. Nykyistä linjaa ei olla juurikaan mietitty. Musiikki syntyy pitkälti sen aikaisten vaikutteiden myötä, kuten viime aikoina on ollut havaittavissa soul-, gospel- ja doowop-musiikin piirteitä – rankemmin käsin kaulittuna.

Syyskuussa ilmestyvän ensimmäisen Jane Fonda VHS -pitkäsoiton nimi on Teenage Sweetheart ja siltä löytyy sellaisia kappaleita kuin Be My Baby, Baby Let’s Go ja Teenage Is Cool Man. Herää kysymys, millainen suhde yhtyeen jäsenillä on mahtanut olla teiniromantiikkaan. Ei kuulemma kovin läheinen.

– Eipä meilla paljon teiniromantiikkaa aikoinaan ollut. Katse oli lähinnä suunnattu jääkiekon, elokuvien ja rokkimusan suuntaan. Mikäli levyn sanoituksia katsoo, ei siellä paljoa teinit seikkaile. Rakkauslauluissakin kertoja on lähinnä häiriintynyt stalkkeri. Ei meitä hirveän aikuisina voida pitää, ikiteinejä taidamme olla.

Jane Fonda VHS:llä on elementtejä useammastakin musatyylistä ja useilta eri aikakausilta ihailtavan avaralla asenteelta. Sopassa on niin garagea, poppia kuin itseäni erityisesti ilahduttavaa Motown-soundia. Ja useilta vuosikymmenillä on varkaisilla käytykin.

”Nimi taitaa olla keikkajulisteissa useammin väärin kuin oikein.”

– Hauska, että olet bongannut juuri tuon Motown-jutun, sillä juuri sitä soundia lähdimme miksaajan kanssa hakemaan. Onhan siellä usealta vuosikymmeneltä juttuja pöllitty: 30-luvun gospelia, 50-luvun doowoppia, 60-lukulaista garagea ja soulia, 70-luvun purkkapunkkia, kasaria, grungea…

Touhutrion soundissa huomio kiinnittyy erityisesti vinhasti piippaavaan urkusoundiin ja reippaasti etenevään rytmiin. Muitakin bändin musalle tärkeitä ulottuvuuksia jäsenet löytävät.

– Huomionarvoisaa on tietty se, ettei meidän musassa kitarat vingu ja helise. Särovallit sun muut kitaralle ominaiset äänet toteutetaan Ekun Casio- ja Eko Pony -uruin, Janne-Petterin luolamiesmäinen takominen rumpukioskissaan ja Seksi-Sussen kissamaiset vingahdukset ovat myös bändille ominaista. Biisit ovat yksinkertaisia ja hyväntuulisia, kuten soittajansakin – hyväntuulisuus poislukien.

Okei. Pakkohan sitä on kysyä. Bändin nimellä olette varmasti aiheuttaneet paljon kummallisia tilanteita, pituudellaan se suorastaan houkuttaa väärinkirjoitukseen. Liittyykö nimeen joku tietty tarina ja millaista palautetta se on saanut?

– Nimi taitaa olla keikkajulisteissa useammin väärin kuin oikein. Kyllähän ne tuolla ovat naureskelleet, että ”vittu mikä nimi, ei voi olla hyvä bändi”, mutta lähinnä positiivista palautetta se on poikinut. Nimi juontaa kirpputorilta löydettyyn Fondan aerobic-videoon. Onhan sen tahtiin tullut jatkoilla porukalla jumpattua jo ennen bändin perustamista.

Teksti: Antti Luukkanen
Artikkeli julkaistu alun perin Soundissa 8/2015.