Ensikuuntelussa Toolin odotettu uusi albumi – Vastaako Fear Inoculum 13 vuoden odotuksiin?

Tool
Travis Shinn

Toimittajamme Vesa Siltanen kertoo seuraavassa, millaisen ensivaikutelman Toolin kauan odotettu uusi albumi jätti.

Tänään, 30. elokuuta 2019, on vihdoin ja viimein se päivä, kun vaihtoehto-/proge-/taiderockyhtye Tool julkaisee uuden pitkäsoittonsa. Fear Inoculumia on odotettu fanien keskuudessa hartaasti jo kauan, sillä bändin edellisestä 10,000 Days -studioalbumista on ehtinyt vierähtää jo 13 pitkää vuotta.

Mutta nyt odotus on päättynyt ja levy löytyy kaikista hyvinvarustelluista suoratoistopalveluista – johon muuten yhtyeen aiempikin tuotanto ilmestyi vasta aivan hiljattain. Toimittajamme Vesa Siltanen kokosi tuon tapauksen kunniaksi taannoin Spotify-soittolistan yhtyeen tuotannon parhaimmistosta ja kertoo nyt myös ensikuuntelun perusteella, millainen tuotos uusi Fear Inoculum oikein onkaan. Levyn voit laittaa soimaan tuosta alta ja sen perästä löydät toimittajamme mietteet.

Levy alkaa jo ennakkoon singlenä julkaistulla nimikappaleella, jolla yhtye tervehtii fanejaan tutulta kalskahtavaan ja ”turvalliseen” tapaan. Bändille ominaiset piirteet ovat tallella: rumpali Danny Careyn melodiset perkussiot sekä polyrytmit, Adam Jonesin kitara- ja Justin Chancellorin bassosoundit ovat tunnistettavat ja laulaja Maynard James Keenan laulaa kauniisti ja sointuvasti. Yleisesti ottaen soundit ovat hyvin toolmaiset ja tunnistettavat.

Fear Inoculum antaa hyvin osviittaa, millainen levy tällä kertaa on kyseessä: maalaileva, tunnelmallinen, rauhallinen, kiireetön. Biisi kasvaa koko 10 minuutin keston ajan aivan huomaamatta ja kerroksia tulee koko ajan lisää. Lopussa rymistellään jo vähän reippaammin ja kliimaksista tulee mieleen esimerkiksi Æniman (Ænima, 1996) loppurypistys.

Pneuma lähtee liikkeelle Adam Jonesin heleällä kitaroinnilla ja Danny Careyn perkussioinneilla hieman Right In Two -kappaleen (10,000 Days, 2006) tapaan, kunnes Justin Chancellor ottaa tilan haltuun vieden biisin Schism-henkisen (Lateralus, 2001) fiilistelyn suuntaan. Maynard James Keenankin vaihtaa tutumpaan, matalampaan äänialaan. Jälleen biisi kasvaa ja kasvaa päättyen Jonesin tyylikkääseen kitarasooloon. Schismin lisäksi kappaleesta tulee myös mielleyhtymiä samalta levyltä löytyvään The Patient-kappaleeseen.

Litanie contre la Peur (vapaasti käännettynä litania pelkoa vastaan) on levyn ensimmäinen ambient-väliosa, joka toimii siltana seuraavaan kappaleeseen. Invincible on toinen niistä kappaleista, joita yhtye on soittanut keikoillaan taannoisella kiertueellaankin. Tässä vaiheessa huomaa, miten samalla tavalla kappaleet on rakennettu: ne alkavat hyvin pienestä ja kasvavat hiljalleen isommiksi ja kipuavat verkkaisesti kohti huippua. Maltti on siis valttia levyä kuunnellessa. Invincible kasvaa hieman aiempia biisejä nopeammin ja mukaan on ujutettu jo enemmän rokimpaa puolta ja bändille tunnusomaisia rytmityksiä.

Legion Inoculant on taas yksi siirtymä hämärine syntikkajuttuineen ja ääniefekteineen, jonka jälkeen päästään sen toisen keikoillakin jo soitetun kappaleen ääreen. Descending on koko levyn mittapuussa tunnelmallisimmasta päästä ja kappaletta kypsytellään todella rauhassa. Maynardin samaan aika sekä vahva ja tumma että hauraan kuulas ääni maalaa tunnelmaa isolla pensselillä ja toimii kantavana voimana – ainakin niin kauan kuin sitä kuullaan, nimittäin valehtelematta puolet tästä reilu 13-minuuttisesta biisistä on instrumentaalia. C-osassa (tai mikä osa ikinä liekään) on muuten komeita kitarastemmoja, jollaisia Toolin biiseissä harvemmin esiintyy. Muuten Descending on ehkä koko levyn ”toolein” kappale.

Descendingin pitkän instrumentaalijakson jälkeen Culling Voices antaa jälleen Maynardin laulullekin tilaa. Muuten mennään tutulla kaavalla ja biisi kasvaa loppua kohti jo harvinaisen rokiksi. Sitten saa vuoronsa levyn kummajainen Chocolate Chip Trip. Kyseessä on Danny Careyn ”rumpusoolo” eli kokoelma kilahduksia, kolinoita ja muita ääniefektejä häiriintyneen arpeggiaattorimaton päällä. Onhan tämäkin hyvin toolmainen raita, mutta ehkä juuri tähän levykokonaisuuteen se istuu vähän kehnosti. Jollain Ænimalla tai Salival-ep:llä (2000) tämä olisi kuin kotonaan, mutta nyt se katkaisee hyvän transsimaisen flow’n.

Pienoisesta notkahduksesta onneksi noustaan kunnialla, kun vuoron saa koko levyn paras kappale 7empest. Lähes 16-minuuttinen biisi on albumin pisin, mutta kantaa hyvin koko kestonsa. Nyt myös aiemmilta levyiltä tuttu progemetalli-Tool nostaa päätään ja biisissä on kaikuja peräti jostain Undertow-levyn (1993) ajoilta saakka. Raskastelu tuo tervetullutta vaihtelua dynamiikkaan ja paketoi levyn komeasti nippuun.

Tai no joo, onhan loppuun jätetty vielä yksi häröilyraita eli Mockingbeat. Nyt on tirpalla selkeästi ongelmia. No, toolmainen lopetus se on tämäkin.


Ensivaikutelma levystä vahvistaa sitä käsitystä, mikä olikin tullut Fear Inoculum -singlen sekä keikalla kuultujen biisien perusteella: Tool jatkaa levy levyltä jatkunutta kehityskaartaan yhä tunnelmallisemmaksi ja fiilistelevämmäksi. 7empestiä lukuun ottamatta yksikään kappale ei nouse selvästi esiin joukosta vaan albumi on kokonaisuus, joka vaatii aikaa ja syventymistä auetakseen. Biisit ovat pitkiä ja koostuvat päällisin puolin hyvin yksinkertaisista elementeistä. Jokainen kappale pyörii muutaman erilaisen teeman ympärillä, joita sitten varioidaan ja kasvatetaan kerros kerrokselta ihan huomaamatta. Siksipä ennakkoon hieman pelotti, mahtaako levy kantaa koko 85-minuutin mittaansa – mutta kyllä se vain kantaa.

Uusi levy on erittäin tunnistettavasti Toolia niin hyvässä kuin pahassa. Joillekin Fear Inoculum saattaa olla pettymys, sillä se ei varsinaisesti esittele Toolista uusia puolia vaan lähinnä vahvistaa entisestään sitä puolta, jota on aiemmin kuultu esimerkiksi 10,000 Daysin Right In Twossa tai Wings For Mariessa tai Lateralus-levyn Dispositionissa. Fear Inoculum saattaa myös olla bändin hevimmän ja metallisemman tuotannon ystäville hieman liian ”raskas” ja tylsä.

Yksi silmiin- tai korviinpistävä asia on, miten sivuroolissa laulaja Maynard James Keenan on. Maynardin rooli levyllä voisi olla isompikin ja sävellysten parissa ikuisuuden painineet Jones, Chancellor ja Carey olisivat voineet miettiä biisejä hieman enemmän myös laulajan näkökulmasta. Nyt levyllä on todella paljon pitkiä instrumentaaliosuuksia, mikä on hieman sääli, kun puhutaan Maynardin kaltaisesta voimanpesästä. Lisäksi Maynardin laulusta tulee muutamin paikoin stemmoineen mieleen enemmän A Perfect Circle kuin ”vanha kunnon” Tool, mutta siltä nyt on vaikea välttyä.

13 vuoden aikana kasaantuneisiin odotuksiin on äärimmäisen vaikea vastata, mutta nelikko jää tässä tapauksessa vahvasti voiton puolelle, mikä on kunnioitettava suoritus. Ei Fear Inoculumista Æniman tai Lateralusin haastajaksi ole, mutta se seisoo omilla jaloillaan kuulostaen luonnolliselta jatkumolta 10,000 Daysin jälkeen. Vastaus artikkelin otsikon kysymykseen on siis: kyllä vastaa – jos ei kaikkiin, niin ainakin suurimmalta osin.