Cowboys From Hell oli Panteran neljäs studioalbumi, mutta aikoina ennen internetiä tieto ei kulkenut ”tämän päivän malliin”, ja aikaisempaa isommalle levy-yhtiölle Power Metal -levyn (1988) jälkeen kiinnitetty Pantera oli monelle aivan uusi tuttavuus Cowboys From Hellin ilmestyessä. Lukemattomat metallidiggarit luulivatkin Cowboys From Helliä teksasilaisyhtyeen debyytiksi.
Tyrmäävältä soundannut Cowboys From Hell käynnistyi levyn nimibiisillä, eikä ole kovinkaan liioiteltua sanoa, että jokainen tämän kappaleen niihin aikoihin kuullut muistaa edelleen hyvin, miten mullistavalta heavy metal -teokselta se tuntui heti ”kättelyssä”. Eikä otsikkokappale tietenkään ollut puskista saapuneen pitkäsoiton ainoa helmi, sillä Cowboys From Helliltä löytyy myös Cemetary Gatesin ja Dominationin kaltaisia täysosumia. Toki täytyy myös sanoa, että Pantera sai täyden tulivoiman valjastettua käyttöönsä vasta seuraavalla Vulgar Display Of Power -klassikolla. Mutta ei mennä nyt sen levyn pariin tämän enempää!
Tuolta alapuolelta löytyy muutamia videotallenteita Cowboys From Hellin ilmestymisen aikakaudelta, mutta otetaanpa tähän ensin niin muusikkona (mm. Stone, Suburban Tribe) kuin tuottajanakin (mm. Stam1na, Ensiferum) ansioituneen Janne Joutsenniemen ajatuksia Cowboys From Hellin ajoilta…
– Muistan tutustuneeni Panteraan Airdash-yhtyeen kitaristin Roope ”Rode” Sirénin ansiosta. Rode diggasi bändistä kovasti, ja hänen luonaan Helsingin Vuosaaressa tuli vietettyä paljon aikaa, ja kuten arvata saattaa, Pantera soi siellä tiuhaan… Cowboys From Hell tuntui uudelta askeleelta koko metallimusalle, ja kyllähän levy iski minuunkin varsin kovalla voimalla. Mitä se kama nyt sitten oli? Asenne- tai groovemetallia? Vähän samansuuntaisia yrityksiä oli ollut ennenkin, mutta Pantera oli kaikkia aikaisempia juttuja tiiviimpi, valmiimpi ja… No, siinä olivat kaikki palikat kohdallaan.
Cowboys From Hell on nyt tasan kolmekymppinen. Miten hyvin Panteran soundi on kestänyt aikaa?
– Oikein hyvin. Siellä on kitara, basso ja rummut, eikä siinä hommassa varsinaisesti kikkailla, joten se on toki sitäkin kautta varsin ajatonta soundia.
– Yksi Panteran tärkemmistä jutuista oli se, että se oli ensimmäinen moderni metallibändi, joka kykeni tuomaan soittoonsa uskottavaa ja toimivaa groovea. Siinä oli sellaista rytmiikkaa… Niin, tuohon aikaan tuli diggailtua esimerkiksi Red Hot Chili Peppersia, Faith No Morea, Living Colouria sekä Fishbonea, ja Panteralla oli osin samanhenkisiä juttuja, mutta rujosti ja metallisesti toteutettuna. Jos em. kollegat soittivat paikoin vähän hiplaillen, niin Pantera veti jokaisen nuotin täysillä ja raskaalla kädellä. Se oli yksi osatekijä niiden omasta, jäljittelemättömästä soundista.
– Toki pitää muistaa, että myös Phil Anselmon laulujutuissa oli rytmiikkaa – vähän kuin räppiä olematta todellakaan räppiä -, ja myös se oli tärkeä osanen sitä kokonaissoundia. Anselmo oli lisäksi kiitettävän monipuolinen solisti, ja siltä lähtivät niin rankemmat uhojutut kuin melodisemmatkin lainit.
Näitkö Panteran aikoinaan lavalla?
– Toki. Eräs kerta oli sellainen, että Pantera oli Megadethin lämppäribändinä Helsingin jäähallissa 1992. Pantera oli kova, ja lähdinkin sitten ennen pääbändiä menemään, koska Megadethin aikaisemmin todistaneena tiesin, että Pantera pesee ne ihan täysin. Tuona iltana oli muutenkin vähän muuta mietittävää… Menin nimittäin ensimmäisille treffeille tulevan ex-vaimoni kanssa!
Ja nyt niitä videoita:
