Kahdeksankymmentäluku oli vahvasti hevimetallin ja erityisesti glam rockin eli niin sanotun tukkahevin kulta-aikaa, kun myyntilistojen kärkipaikoilla keikkuivat niin Mötley Crüe, Quiet Riot, Def Leppard, Bon Jovi, Europe, Stryper, Cinderella, Poison, Warrant, Twisted Sister, Skid Row kuin Guns N’ Roses. Yhdeksänkymmentäluvun alussa skene kuitenkin kuihtui grungen ja alternative rockin noustessa suosioon. Monesti puhutaankin grungen tappaneen hevimetallin, mutta Ratt-solisti Stephen Pearcyn mukaan koko tukkaheviskenellä on asiassa peiliin katsomisen paikka.
”Monet ajattelevat, että grungella oli suuri vaikutus meihin, mutta siinä vaiheessa grungella ei ollut mitään tekemistä Rattin kohtalon kanssa”, Pearcy sanoo tuoreessa Goldminen haastattelussa.
”Me tulimme etunenässä ja olemme osittain vastuussa kaikesta siitä musiikista, jota tuli ulos 1980-luvun alussa. Mutta seuraavaan vuosikymmeneen ja Detonator-levymme (1990) ilmestymiseen mennessä koko skene oli tulvillaan toistensa kopioita. Se vaikutti yhtä paljon kuin kaikki muu. Tultiin siihen pisteeseen, että bändien piti pukeutua tietyllä tavalla, liikkua tietyllä tavalla, laulaa tietyllä tavalla ja muuta paskaa. Maailma täyttyi mini-Mötleystä ja mini-Ratteista ja se oli jo aivan liikaa.”
”Koko skene muuttui hyvin nopeasti uskomattomasta todella surkeaksi. Kun kaikki tekevät täysin samaa musiikkia, käyttävät samoja tuottajia ja musavideoiden ohjaajia, tulee väkisinkin ongelmia. Joten en syytä grungea asiasta sen enempää kuin mitään muutakaan, mitä siihen aikaan skenessä tapahtui.”
