”Se muutti koko elämäni!” – Ansioituneet suomalaisartistit tarinoivat AC/DC:n Back In Blackista

AC/DC-klassikko juhlii nelikymppisiä.

AC/DC:n Back In Black ilmestyi 25. heinäkuuta 1980, joten tämä historiallinen levytys juhlii tänään neljänkymmenen ikävuoden merkkipaalun saavuttamista. Albumi on eräs koko populaarimusiikin historian tärkeimmistä, ja helmikuussa 1980 menehtyneen Bon Scottin paikalle yhtyeen solistiksi tulleen Brian Johnsonin AC/DC-debyytti onkin epävirallisten tietojen mukaan kaikkien aikojen toiseksi myydyin albumi (50 miljoonaa), heti Michael Jacksonin Thrillerin (65 miljoonaa) jälkeen.

Back In Blackin jättimäisen suosion taustalta löytyy monia syitä, mutta painavin lienee se, ettei levylle ole eksynyt yhtään huonoa biisiä. Kuunnelkaapa vaikka albumin ”kakkospuolelta” numero nimeltään Shake A Leg… Kappale ei tietenkään ole AC/DC:n tai Back In Blackin tunnetuimpia, mutta sekin puolustaa komeasti paikkaansa tällä klassikolla.

Mutta mennään pidemmittä puheitta itse asiaan, sillä jututimme muutamia suomalaismuusikoita Back In Blackin merkkipäivän kunniaksi, ja tällaista jälkeä siitä sitten syntyi.

Timo Kotipelto / Stratovarius

– Törmäsin Back In Blackin avausraitaan Hells Bellsiin Yleisradion rockmusiikkiin erikoistuneessa radio-ohjelmassa 80-luvun alkupuolella. Se kokemus muutti käytännössä koko elämäni, sillä Hells Bellsin kuuleminen teki minusta heavy metal -diggarin.

Back In Black on täynnä klassikoita, etunenässä Hells Bells, nimibiisi ja You Shook Me All Night Long. Levy on kestänyt loistavasti aikaa, ja itse asiassa se tuntuu vain parantuvan ajan myötä, vähän niin kuin hyvä viski. Ylipäänsä täytyy sanoa, että AC/DC toimii joka kerta, ajasta ja paikasta riippumatta.

Jouni Hynynen / Kotiteollisuus

– Elettiin muistaakseni vuotta 1984. Serkkupoikani Loviisasta oli käymässä ja hän sitten osti Back In Blackin jostain Lappeenrannan divarista. Silloin oli kesä, ja aina kun vanhempani lähtivät aamulla töihin, serkkuni pisti levyn soimaan. Heräsin siis parin viikon ajan siihen, että Hells Bells tuli stereoista. Ensin se vitutti, mutta sitten siitä tuli rutiini… Rutiini, jota olen kaivannut näihin päiviin asti!

Hells Bells on levyn terävin kärki, mutta myös Given The Dog A Bone ja You Shook Me All Night Long ovat kovia, kuten myös nimikappale, jota olemme käyttäneet myös alkunauhana pienemmissä keikkapaikoissa. Have A Drink On Me taas kiehtoo nimen ja sanoituksen takia… Niin, eihän siellä mitään mahalaskuja ole. Kaiken lisäksi albumin soundikin on ajaton, tyyliin Sex Pistolsin Never Mind The Bollocks ja Guns N’ Rosesin Appetite For Destruction.

– Täytyy myös muistuttaa, että AC/DC:lla oli tuolloin aika kova neljän levyn putki meneillään: Highway To Hell, Back In Black, For Those About To Rock ja Flick Of The Switch ovat kaikki timanttia. Ja siis jumalauta, yhtyeen laulaja kuoli Highway To Hellin jälkeen… Aika rautaista työmoraalia, säätäna!

Jonne Järvelä / Korpiklaani

– Muistan, kun isommat pojat soittivat joillakin nuorison kesäleireillä Bon Scottin aikaista vanhaa kamaa, erityisesti T.N.T.-biisiä, mutta silloin se kuulosti jotenkin kuivalta ja vanhanaikaiselta.

– Sitten vähän myöhemmin kuulin Fly On The Wall -albumin (1985) ja aloin digata siitä. Seuraavaksi pitikin alkaa tutkia yhtyeen muuta tuotantoa vähän tarkemmin… Vanhemmista levyistä kovimmin iski juuri Back In Black, sillä sen biisimateriaali on vaan niin järjettömän kovatasoista.

– Kun mietin aihetta nyt vuosikymmeniä myöhemmin, niin Bon Scottin aikaiset albumit ovat kuitenkin kestäneet aikaa vähän paremmin, varmaankin ”luonnollisuutensa” vuoksi. Toki Back In Black soundaa edelleen loistavalta, mutta muut AC/DC:n kasarilevyt ovat vähän menettäneet iskuvoimaansa.

Niilo Sevänen / Insomnium

– AC/DC tuli tutuksi vuonna 1992. Olin silloin 13-vuotias, ja hevihommat olivat alkaneet innostaa. Tuolloin julkaistiin AC/DC:n Live, ja sitä tulikin luukutettua reilulla kädellä. Mukana ovat Back In Blackin suurimmat hittibiisit You Shook Me All Night Long, Hells Bells, Back In Black ja Shoot To Thrill, joten iso osa tämän klassisen studioalbumin materiaalista tuli tutuksi tämän livetuplan kautta. Back In Black on kestänyt hyvin aikaa, ja se toimii tänäkin päivänä loistavasti.

– Samoihin aikoihin – vuonna 1992 – alkoivat myös soittohommat kiinnostaa, ja tiluttelinkin akustisella kitaralla Thunderstruckin alkuriffiä. Mainittakoon myös, että eräs sen aikaisista kavereistani inhosi AC/DC:tä silmittömästi, ja taisinpa joskus saada ”leikkisästi” nyrkistäkin, kun olin soittanut koulun välituntiradiossa AC/DC:n biisin. Hah hah!

Kaarle Viikate / Viikate

– Elettiin vuotta 1991. Kitaransoittohommat olivat alkutaipaleella, ja Kouvolan kirjastosta löytyi Back In Blackin tabulatuurikirja. Toki samalla piti ottaa Back In Black haltuun myös musiikillisesti, ja heti avausraita Hells Bells olikin kiitettävän pahaenteinen ja pelottava – toisin sanoen erittäin onnistunut – teos. Levyn tenhoa lisäsi myös se, että samoihin aikoihin lueskelin Leo Mellerin klassista Rock-kirjaa, jossa Back In Black mainitaan eräänä esimerkkinä raskaan rockin turmiollisuudesta ja saatanallisuudesta. Tämähän oli tietenkin äärimmäisen kiinnostava ”mainos” teini-ikäiselle kaverille!

– Täytyy silti sanoa, että olen vasta myöhemmällä iällä oppinut toden teolla ymmärtämään yksinkertaista, keskitempoista ja groovaavaa rock ’n’ rollia, ja näillä osastoilla AC/DC:n materiaali on tietenkin nerokasta ja lyömätöntä. Lisättäköön myös, että Back In Blackin nimiraidan pääriffille pitäisi myöntää… no, vaikkapa Nobelin rauhanpalkinto!

Otetaan tähän vielä muutamia Hells Bells -videoita: