Soundgarden-kitaristi muistelee haastattelussa yhtyeen viimeistä keikkaa ja iltaa, jolloin Chris Cornell kuoli

AOP

Kim Thayil on pikkuhiljaa pääsemässä jaloilleen bänditoverinsa Chris Cornellin kuoleman jälkeen. Thayil pysyi viimevuotisen tragedian jälkeen pitkään pois julkisuudesta, mutta nyt hän operoi MC5-laulaja Wayne Kramerin kanssa MC50-projektissa.

Tuoreessa Billboardin haastattelussa Thayil kertoo, millaista on soittaa vanhan idolinsa kanssa samassa bändissä sekä Soundgardenin viime hetkistä. Hän mainitsee tunne-elämänsä olleen viimeisen vuoden ajan melkoista vuoristorataa, mutta pikkuhiljaa kaikki on muuttunut paremmaksi.

”Olemme Matt Cameronin ja Ben Shepherdin kanssa edelleen yhteydessä. Lähettelemme toisillemme viestejä ja kysymme, onko kaikki kunnossa”, Thayil kertoo Soundgarden-bänditovereihinsa viitaten.

”Luulen, että teemme tulevaisuudessa enemmän juttuja yhdessä. Matt soittaa varmaan useammalla MC50-keikalla. Soitan varmasti Beninkin kanssa.”

Kun puhe kääntyy Soundgardenin viimeiseen konserttiin, Thayil kertoo, ettei havainnut tuona iltana mitään erikoista. Cornellin ääni oli keikan aluksi hieman käheä, mutta sekin asia petraantui illan edetessä.

”Chris oli juuri saapunut keikkakaupunkiin ja oli hieman väsynyt. Hänen äänensä ei ollut ihan kunnossa, mutta neljänteen tai viidenteen biisiin mennessä se alkoi toimia ja sen jälkeen hän lauloi upeasti – kauniisti, kirkkaasti ja mielestäni erityisen tunteella”, Thayil kertoo.

Eräässä vaiheessa Cornell poistui lavalta joksikin aikaa, kun hänen kitaransa oli epävireessä eikä varakitaraa ollut välittömästi saatavilla. Tässäkään ei ollut sen kummempaa draamaa, vaan Cornell vain pyysi bändiä aloittamaan ilman häntä.

”Ihmiset spekuloivat ja etsivät syy-yhteyksiä jälkikäteen”, Thayil tuumaa.

”On vain luonnollista, että ihmiset yrittävät paikata aukkoja jonkun mysteerin yhteydessä. Ajatellaan, että koska jotain hirveää tapahtui, siihen on täytynyt liittyä jotain erikoista. Sitten aletaan miettiä, mitä se olisi voinut olla. Ja silloin alkaa spekulaatio siitä, miten se viimeinen keikkakin olisi ollut jotenkin sotkuinen…”