Yksi aikakausi päättyy – On tullut aika ojentaa viimeinen jäätelökakku Children Of Bodomille

Elettiin heinäkuuta 1999. Metallifanzineiden ja nettilehtien tekemisestä löytyi kokemusta jo pitkältä ajalta, mutta nyt oli tosi kyseessä: olin lähdössä komeetan lailla metallitaivaalle karauttaneen Children Of Bodomin mukana Japanin-kiertueelle, ja tarkoituksena oli tehdä reissusta mittava tarina- ja kuvakokonaisuus Soundiin – siis juuri siihen mahtavaan rocklehteen, josta olin jo vuosien ajan ahminut Juho Juntusen ja kumppaneiden kirjoittamia, usein uskomattomilta tuntuvia juttuja rockmaailman ihmeellisistä pyörteistä: ”Siis onko joku suomalainen toimittaja tavannut ihan oikeasti Iron Maidenin tyypit ja puhunut niille… Ei voi olla!”

Lentokenttää kohti matkanneen bussin sisuksissa täytyikin nipistää omaa käsivartta: kyllä vain, olen hereillä, ja olen matkalla kohti tarunhohtoista, muinaista Japania Soundin kunnianarvoisana edustajana suomalaisen metalliyhtyeen kanssa.

Children Of Bodom oli jo tuolloin musiikkinsa puolesta hyvinkin tuttu yhtye, ja bändi oli tullut nähtyä myös livenä muutamaan otteeseen – esimerkiksi Tampereen Tullikamarilla helmikuussa 1998, jolloin paikalla oli arviolta viisikymmentä maksanutta katsojaa. Varsin vähäinen yleisömäärä ei Helsinki/Espoo-akselilla perustettua rykmenttiä tuntunut haittaavan vaan yhtye paiskasi intensiivisen, mutta toki varsin lyhyen keikan. Lyhyen, koska bändillä ei ollut enempää kappaleita.

Ennen ko. Japanin-reissua en kuitenkaan ollut varsinaisesti tavannut Children Of Bodomin kavereita, ja Helsinki-Vantaan lähestyessä alkoikin hieman jännittää. Mitä jos ne Bodomit ovatkin vittumaisia jätkiä? No, sitten tästä viikon mittaisesta reissusta tulee varmaan aika vittumainen, totesin itselleni linja-auton uumenissa. Mietiskelin vähän lisää: ”No, onneksi kiertuemanagerina toimii Spinefarmin Ewo Rytkönen (nyk. Pohjola). Ewo on sentään tuttu mies – ja vieläpä helvetin mukava. Joten eiköhän tässä pärjätä.”

Törmäsin Children Of Bodomin ”punkkareihin” lentokentän aulassa, ja huolet osoittautuvat saman tien turhiksi. Bändin jäsenet ja heidän rempseä livemiksaajansa Anssi Kippo nimittäin paljastuivat heti kättelyssä varsin mainioiksi tyypeiksi. Musta huumori lensi valtoimenaan, ja sehän vaan passasi.

Sekin oli helppo huomata, että muusikoita jännitti. Edessä oli Children Of Bodomin ensimmäinen kiertue Japanissa, ja yhtyeen viisikon (laulajakitaristi Alexi ”Wildchild” Laiho, kitaristi Alexander Kuoppala, basisti Henkka ”Blacksmith” Seppälä, kosketinsoittaja Janne ”Warman” Wirman ja rumpali Jaska Raatikainen) oli myös määrä nauhoittaa tokiolaisessa Club Cittassa järjestettävät keikat tulevaa livejulkaisua (Tokyo Warhearts, 1999) varten.

Onneksi Soundi ilmestyi vasta muutamia viikkoja reissun jälkeen, sillä ennen ilmaan nousua ehti tapahtua kaikenlaista. Esimerkiksi tällaista: Osa Bodomin kavereista marssi lentokentän jäätelöbaariin, ja minähän toki kerroin tästä tapauksesta myöhemmin julkaistussa artikkelissa.

”IC, saatana sentään, miksi sinä kirjoitit Soundiin siitä jäätelöhommasta? Ei hevityypit syö jätskiä. Olisit nyt vaikka pistänyt, että bändin jätkät ryystivät baarissa viskiä.” Täytyy myöntää, että Bodom-herroilta tullut suorahko palaute ei naurattanut aloittelevaa toimittajaa ollenkaan.

Onneksi myöhemmin on tullut naurettua paljonkin.

Niin, tuo IC on ”Bodom-slangia” ja se tarkoittaa ice creamia. Missä tahansa maailman kolkassa olenkaan myöhempinä vuosina sattunut törmäämään Children Of Bodomiin, ensimmäiseksi on aina kuulunut huudahdus ”IC, mitä perkelettä sinä täällä teet”. Ja sitten on taas naurettu. Ehkä jopa halattu.

Mutta nyt ollaan tultu taas siinä pisteeseen, että ei paljon naurata.

Kolme Children Of Bodomin pitkäaikaista jäsentä – Wirman, Seppälä ja Raatikainen – lähettivät tänä aamuna tiedotteen, jossa he ilmoittivat poistuvansa yhtyeen vahvuudesta 15. joulukuuta tapahtuvan Helsingin-keikan jälkeen.

Taas kerran piti nipistää käsivartta. Olenko minä hereillä? Olen. Onko nyt aprillipäivä? Ei ole. Vittu.

Kolmikon tiedonanto kävi – ja käy – niin sanotusti sydämen päälle, sillä Children Of Bodom on niin lähellä omaa sydäntä.

Syyt siihen ovat moninaiset. Mainitaan ensimmäiseksi levyt, sillä ovathan bändin parhaat teokset omaa luokkaansa melodisen death metalin ja/tai modernin thrashin piirissä. Oli unohtumatonta seurata esimerkiksi Follow The Reaper -klassikon valmistelua ruotsalaisessa Abyss-studiossa alkusyksystä 2000 – ja sitä, miten hehkuvissa liekeissä myös nimituottaja Peter Tägtgren oli pitkäsoiton kivikovan materiaalin äärellä. (Ewo oli muuten paikan päällä silläkin kerralla.)

Toiseksi: Children Of Bodom oli ensimmäinen bändi, jonka mukana pääsin lähietäisyydeltä seuraamaan suomalaisen raskaan musiikin (hieman odottamatontakin) voittokulkua aina niitä kaukaisimpia maita myöten.

Samalla tuli selväksi, mitä olisi kiva tehdä isona.

Kun parikymppinen Alexi Laiho spiikkasi kesällä 1999 kiihkeän japanilaisen nyrkkimeren edessä ”good evening Tokyo, we are Children Of Bodom, and we come from fucking Finland” and runttasi käyntiin loistavan Lake Bodomin, myös oma fiilis oli sanoinkuvaamattoman hieno. On hyvinkin mahdollista, että juuri silloin saattoi käväistä mielessä, että tämä toimittajan/kuvaajan homma on sen verran kivaa, että tätähän voisi jatkaa jonkun aikaa. Nyt pesti on jatkunut kaksikymmentä vuotta, ja siinä sivussa on tullut nähtyä lähietäisyydeltä suomalaisen raskaan musiikin menestyksen päivät. Ihan älytöntä.

Mutta kuten sanottua, nyt ei kauheasti naurata.

Jatkaapa Children Of Bodom myöhemmin muodossa tai toisessa, niin on päivänselvää, että yksi aikakausi on nyt päättymässä. Eikä vain Children Of Bodomin vaan koko suomalaisen metalliskenen osalta. Ja sitten taas toisaalta: aikansa kutakin – maapallo kyllä jatkaa pyörimistään tästä eteenpäinkin.

Mutta jäähyväiset pitää toki käydä jättämässä. Täytyykin siis laittaa jäätelökakku tilaukseen, ja raapustaa almanakkaan merkintä joulukuun viidennentoista päivän kohdalle.

Teksti: Timo Isoaho