Muistokirjoitus: Grant Hart – mies, jonka ääni oli kuin repeytyvää paperia

Toimittaja Jean Ramsay muistelee Hüsker Dün rumpalina maineeseen kohonnutta Grant Hartia.

Hüsker Dü. Grant Hart keskellä.

Teksti: Jean Ramsay

I can’t cry, I can’t apply a word to sum it up
Under stress I can’t repress the moment it erupts
Hear the sound of paper drums and shredded paper voice
Got to turn up ’Keep Hanging On’ as if I had a choice

Näin summaa The Posiesin Ken Stringfellow Grant Hartin hahmon parilla terävällä vedolla. Etenkin lause “the sound of paper drums and shredded paper voice” kuvaa Hartin täydellisesti: ikoninen, monessa mielessä hirvittävä rumpusoundi ja Hartin rääkymisen rajalla kulkenut ääni ovat asioita joita moni on yrittänyt kopioida, mutta jossa aharva on onnistunut.

Grantzberg Vernon Hart syntyi maaliskuussa 1961 Minnesotan St.Paulissa. Perittyään rattijuopon tappaman veljensä rummut Hart alkoi soittaa musiikkia, tosin hän kiinnostui enemmän instrumentaalilevyistä ja soundtrackeista.

Idiosynkraattista oli myös kiinnostus taiteeseen, etenkin kollaasitaiteeseen, jossa Dead Kennedysille levynkansia suunnitellut Winston Smith toimi ilmeisenä esikuvana. Hart suunnitteli suuren osan levyjensä kansitaiteesta ja teki myös sarjan teoksia, josta suuri osa tuhoutui harmillisesti tulipalossa.

Levykaupassa teini-ikäisenä työskennellessään Hart tapasi nuoren Bob Mouldin, ja pari ystävystyi. Näiden kahden, seksuaalisuudestaan epävarman nuoren miehen ympärille muodostui se sähikäinen, jonka tunnemme nimellä Hüsker Dü.

Hardcoresta aloittanut yhtye siirtyi myöhemmin melodisemman materiaalin pariin, joka osaltaan avasi tietä major-levy-yhtiölle. Tässä mielessä Dü oli airut, joka raivasi tien perässään seuranneelle grungelle, ja kirjoitti säännöt näiden bändien menestykselle – niin hyvässä kuin pahassa.

Hüsker Dü ajoi karille osittain juurikin Hartin heroiiniriippuvuuden takia, mutta Hartin ja Mouldin välit olivat tulehtuneet jo aiemmin.

Alkuvuosilta liikkuu tarina, jonka mukaan levykaupan kellarissa teltassa asunut (!) Hart olisi yrittänyt lähennellä Mouldia. Mould mainitsee tämän elämänkerrassaan See A Little Light. Tässä oli varmaan yksi eripuran siemen: nämä miehet kunniottivat ja rakastivat, mutta samalla vihasivat eivätkä voineet sietää toisiaan.

Siinä missä Mouldilla meni alkuvuosina päivässä lava kaljaa, suosi Hart marihuanaa. Kun Mould raitistui, sukelsi Hart syvemmälle päihderiippuvuuteen.

Hüsker Dü ajoi karille osittain juurikin Hartin heroiiniriippuvuuden takia, mutta Hartin ja Mouldin välit olivat tulehtuneet jo aiemmin. Hippimäinen ja pitkätukkainen, rumpujaan paljain jaloin soittanut Hart istui huonosti juron Mouldin viereen, joka piti itseään yhtyeen nerona.

Ironista kyllä, Hartin biisit ovat ne, joita tämänkaltaisissa yhteyksissä eniten mainitaan: Diane, Girl Who Lives On Heaven Hill, It’s Not Funny Anymore, Don’t Want To Know if You Are Lonely, Green Eyes, Books about UFO’s, No Promise Have I Made, Up In The Air, She Floated Away

Bändin hajottua Mould siirtyi Virginille. Hart palasi SST:lle ja julkaisi ep:n 2541, joka oli nostalginen muisto alkuvuosilta: ensimmäisen yhteisen kommuunin kadunnumero, jossa Dü oli asunut.

Single All of My Senses (1990) ja LP Intolerance (1989) näyttivät Hartin melodiatajun parhaimmillaan. Kartoittipa Hart jopa heroiinikoukkuaan kappaleella The Main.

Kun Mould palasi alkuperäsen trion soundiin uuden yhtyeensä Sugarin kanssa, yritti Hart tapansa mukaan mennä vaikeamman kautta ja julkasi progressiivista melodista punkia sisältäneen konseptoilevyn Last Days of Pompeii (1991) uuden trionsa Nova Mobin kera.

Taiteellisesti kunnianhimoinen levy sai hyviä arvosteluja, muttei menestynyt läheskään niin hyvin kuin Mouldin Sugar, joka korjasi Dün kanssa tehdyn pohjatyön hedelmät hyvillä listasijoituksilla ja päälavaslotteina isoimmilla festivaaleilla.

Hartin viimeiset vuosikymmenet olivat täynnä laikukkaisia yrityksiä pitää kone käynnissä. Nova Mobin tanskalaisen taustabändin kanssa levytetty nimikkolevy (1994) on kadonnut mestariteos, joka sisältää nipun Hartin hienompia kappaleita: Old Empire, See and Feel and Know, Little Miss Information, Puzzles.

Hot Wax (2009) palautti Hartin otsikoihin – osittain siksi, että levyllä soitti Godspeed You! Black Emperor. Kadonneita vuosia summannut, vaihtoehtoisia ottoja sisältänyt kokoelma Oeuvrevue (2010) toi Hartin soolokiertueelle Suomeenkin, jonka yhteydessä sain omakohtaisesti kokea sen kaoottisen pyörremyrskyn, joka Grant Hart oli.

Puhelinhaastattelumme katkesi Itävallan tunnelien takia kolme kertaa. Lopulta sain Hartin kiinni Barcelonasta, mistäs muualtakaan kuin hotellista nimeltä Hotel California.

Entisen narkkarin naama oli valkoinen ja roikkui elottomana, vaikka silmissä paloi voimakas tuli.

Sovimme tapaamisesta keikan yhteydessä. Korjaamon takahuoneessa Hart oli ystävällinen ja avoin, joskin sähelsi erilaisten säätöjensä kanssa. Konkreettista todistetta saatiin myös siihen, ettei riippuvuus laittomiin substansseihin ollut kokonaan miehen menneisyydessä, joskin aineet eivät sentään olleet huippuvuosien kovia huumeita.

Keikka itsessään oli sekoitus kaaosta ja nerokkuutta ja tuntui summaavan Hartin uran ja elämän tavalla, joka näytti ehkä enemmän kuin olisi pitänyt. Entisen narkkarin naama oli valkoinen ja roikkui elottomana, vaikka silmissä paloi voimakas tuli.

Keikan jälkeen suuntasimme illaliselle, jossa Hart kertoi pitkiä tarinoita yhteistyöstään William S. Burroughsin kanssa ja siitä, miten he olivat yhdessä ideoineet ooppeeraa John Miltonin (1608–74) suurteoksesta Kadotettu paratiisi. Vaikka Hart oli skarppi ja selvästi tosissaan, arkistoin tämän päässäni niiden projektien kansioon, jotka eivät välttämättä koskaan toteutuisi.

Siksi olikin yllättävää, että Hart todellakin julkaisi kesällä 2013 tuplalevyn The Argument, joka oli juuri tätä materiaalia. Kävi hieman kuten Hartin toisella yleisesti hyväksytyllä mestariteoksella The Last Days: The Argumentin konseptuaalinen yhden miehen ooppera oli hieman kummallista materiaalia suurelle yleisölle, vaikka levy saikin kauttaaltaan ylistäviä arvioita.

Pari viime vuotta olivat olleet rankkoja: Hartin kokoelmat omia töitään ja maalauksiaan olivat tuhoutuneet tulipalossa. Argumentin myötä Hart kuitenkin kiersi taas bändin kanssa, ja loppuvuodesta hänestä tehtiin dokumenttielokuva Every Everything.

On suorastaa tyypillisen traagista, että Hart kuolee nyt, vain kuukausi ennen kuin Numero Group julkaisee Hüsker Dün tarinaa esittelevän boksin Savage Young Dü.

Kuolinsyynä on useiden lähteiden mukaan syöpä. Hart oli 56-vuotias.

Loppusanoiksi The Posiesin kappaleen Grant Hart viimeinen säkeistö.

Nervous children making millions: you owe it all to them
Power trios with big-ass deals: you opened for it then
I can see, I can see, I can see it all with my one good eye
For a start take two Grant Harts and call me when you die