Saavun työhuoneelle Kruununhakaan etuajassa. Talon luona seisoskellessa ehdin rauhoittua ja tarkkailla ympäristöäni. Haastattelutilanne jännittää aina hieman, mutta tällä kertaa jännityksessä on jotain erityistä. Vastassa on ihminen, jonka musiikki on kulkenut mukanani vuosikymmeniä ja jättänyt pysyviä jälkiä. Ajatus tuntuu sekä innostavalta että pelottavalta.
Hetken kuluttua Ismo Alanko astelee paikalle musta karvahattu päässään ja tervehtii. Kuljemme sisäpihan poikki. Työhuoneen oven eteen on kasaantunut lunta.
– Kukaan ei ole käynyt täällä hetkeen, Alanko toteaa.
Hän kertoo tekevänsä musiikkia kotona, maaseudun rauhassa sijaitsevassa mökissä, joka toimii työtilana ja mahdollistaa työskentelyn kellonajoista piittaamatta.
Uusi albumi Kevyt ja kohtuuton on syntynyt pitkäaikaisen yhteistyökumppanin Riku Mattilan kanssa. Tavoitteena oli luoda levylle mahdollisimman elävä tunnelma.
– Puhuttiin Rikun kanssa, miten helvetisti levyihin menee nykyään aikaa, kun kaikkea voi muuttaa ja hioa loputtomiin. Sillä tavalla, ettei hommassa ole enää mitään tolkkua.
Siispä sovitukset tehtiin mahdollisimman valmiiksi jo treenikämpällä. Kappaleet soitettiin purkkiin suoraan ja lähes ilman klikkiä.
– Tietenkin asioita on lisätty, kun on haluttu orkestroida enemmän. Aina siinä on kuitenkin pelko, tuhotaanko koko idea jälkityöstössä. Nyt näyttäisi siltä, että onnistuttiin varsin mainiosti, Alanko arvelee.
Levyn nimestä puhuttaessa Alangon suupielet kääntyvät ylöspäin ja hän innostuu avaamaan sanaparin merkitystä.
– Samastun lintuihin. Kuvittelen olevani lintu, joka lentää vapaudessa. Lintu on kevyt kulultaan ja kohtuuton ilmaisultaan. Nehän tuuttaavat menemään kysymättä keneltäkään lupaa laulamiseen.
– Kohtuullisuus on hyvä juttu ravinnon ja päihteiden kohdalla. Mutta hyviä asioita, kuten laulua, rakkautta ja elämän pieniä iloja, voi viljellä kohtuuttomasti.
Alanko myöntää kontrolloivansa itseään paljon, ja siksi ajatus toimii myös elämänohjeena.
– Se on kehotus itselleni kepeyteen ja kohtuuttomuuteen, siis tällaisessa positiivisessa mielessä, hän painottaa.
Uuden albumin ensimmäisenä singlenä julkaistun Loppuaikana-kappaleen ikääntymisen ongelmia käsittelevät sanoitukset voisi tulkita helposti itseironisiksi.
– Vaikka en kerro biisissä suoraan itsestäni, niin olkoon se nyt sitten vaikka itseironiaa. Erittäin hauska biisi se kyllä on. Ja aika monista asioistahan joutuu lopulta kieltäytymään, jos aikoo pysyä hengissä. Ironia on elämän suola, mutta nykyajassa sen kanssa täytyy olla tarkkana.
– Ennen viljelin ironiaa paljonkin. Nyt on tärkeämpää, että sana on juuri oikean sävyinen. Lempeä itseironia antaa helposti tilaa täydelliselle väärinymmärrykselle.
Musiikintekemisen ihmettä ja mystiikkaa
Monet kotimaiset musiikintekijät aloittavat työnsä tekstistä, mutta Alanko kertoo kirjoittavansa useimmiten musiikkiin. Teksti ei kuitenkaan ole hänelle irrallinen osa, vaan merkitys syntyy musiikin ja sanojen yhteistyöstä.
– Yhtä olennaista kuin sisältö on se, miten teksti soi ja toimii rytmisesti. Kun kirjoitan, samastun vahvasti musiikin tunnelmaan ja heittäydyn vapaaseen assosiaatioon. Vähitellen itsellenikin alkaa valjeta, että ahaa, tämänkö asian haluan kertoa.
Alanko pitää sanoituksiaan enemmän vapaana runoutena kuin tarinankerrontana ja vertaa säveltämistä improvisointiin. Hän sanoo muistavansa selkeästi, miten uuden levyn kappaleet syntyivät.
– Mulla oli lähtökohtaisena ideana, että teen biisejä, jotka panevat perseen heilumaan.
Kaikista ei kuitenkaan tullut sellaisia. Alanko kertoo vahvatunnelmaisen Hylkään-biisin työstöstä.
– Inspiroiduin ensin rytmiluupista ja aloin soitella siihen päälle kitaraa ja laulaa. Jossain vaiheessa alkuperäinen luuppi jäi pois ja mukaan tuli melodia. Pianon kautta sävellys alkoi monipuolistua harmonisesti ja siihen kehittyi tällainen introriffi.
Alanko avaa pianon kannen ja soittaa lyhyen näytteen tuosta vaan. Hetkessä käy selväksi, että kyseessä on taitava musikantti.
– Riffin myötä biisi alkoi hahmottua. Tällaista se on, musiikintekemisen ihmettä ja mystiikkaa, Alanko summaa.
Lyriikat syntyivät maailmantilanteen herättämistä ajatuksista.
– Yhtäkkiä me kaikki olemme aseet valmiina olalla lähdössä tappamaan naapureita. Siis karrikoidusti, Alanko sanoo. – Kuin militaristinen näkökulma olisi itsestään selvä. Että kaikki resurssit laitetaan kiinni aseisiin. Ja jos joku on eri mieltä, sitä pidetään hulluna.
Alangon kappaleet eivät noudata perinteistä rock- tai popsäveltämisen kaavaa. Mukana on jazzsoinnutuksia, yllättäviä modulaatioita ja tyylillisiä viitteitä, joita voi hakea niin iskelmästä kuin taidemusiikista ja kaikesta siltä väliltä. Kun esitän havainnon ääneen, Alanko ilahtuu.
– Ensinnäkin se, että kerroit tämän kaiken – kiitos. Olen hyvin ylpeä, jos näin todellakin on. Olen opiskellut sellonsoittoa ja musiikinteoriaa, ja kyllähän niillä on vaikutusta. Kaikkeahan on kokeiltu elektronisesta musasta sinfoniaorkesteriin.
Ensikosketuksen orkesterin kanssa työskentelyyn Alanko sai vuonna 2012, jolloin hän soitti Maailmanlopun sushibaari -konsertin Radion sinfoniaorkesterin kanssa Helsingin Musiikkitalossa.
Myöhemmin yhteistyö kapellimestari Jaakko Kuusiston kanssa synnytti uudenlaisen projekti-idean.
– Kotimaisia nykysäveltäjiä kutsuttiin tekemään sovituksia jo Radion sinfoniaorkesterin konserttiin, Alanko täsmentää.
– Sain myös uuteen projektiin mukaan ison joukon tunnettuja kotimaisia nykysäveltäjiä. En halunnut viihdesovituksia, joihin liimataan päälle jouset, vaan että säveltäjät tekisivät omia tulkintojaan kappaleistani. Ohje oli yksinkertainen: jättäkää sanat ja melodia, muuten voitte tehdä mitä huvittaa. Jotkut säilyttivät paljon alkuperäisestä, mutta esimerkiksi Lotta Wennäkoski räjäytti biisit täysin atomeiksi, ja olin siitäkin innoissani.
Albumi Kaiken maailman kehtolauluja julkaistiin vuonna 2021. Yhteistyö Oulun Sinfonian kanssa jäi mieleen myönteisenä kokemuksena.
– On aivan oma lajinsa seurata kapellimestarin liikkeitä ja eläytyä siihen rytmiin. Mutta sinfoniaorkesterin mukana oli lopulta yllättävän helppo pysyä, varsinkin Jaakko Kuusiston johtaessa. Jaakko valitettavasti sairastui ja joutui jättämään meidät hyvin nuorena, Alanko toteaa alakuloisesti.
Klassisen musiikin esikuva nousee mieleen vaivatta.
– Šostakovitš on ollut mulle se kaikkein kovin.
Vaikka Alangolla ei ole tarjota yleispätevää vastausta siihen, mitä klassisen musiikin säveltäjät ovat omaksuneet rockista, yksi esimerkki löytyy läheltä.
– Ainakin näillä äsken mainituilla nykysäveltäjillä oli vahva side rockiin, ja useat heistä olivat kuunnelleet nuorina esimerkiksi Sielun Veljiä.
Luovasta hulluudesta
Työhuoneen seinällä roikkuu mustavalkoinen juliste. Kuvassa pönöttävät nuoret tyypit voisivat olla nykyajan taiderockbändin jäseniä.
– Siinä on mun ensimmäisen bändin The Sightin ensimmäisen kokoonpanon juliste. Ja bändiä voi näemmä tilata keikalle Heiskasen kioskilta. Kitaristin vanhemmilla oli kioski.
Alanko kertoo olleensa kuvan ottamisen aikaan 15-vuotias. Samanikäisenä hän pääsi ensimmäistä kertaa festareille, ja Joensuussa oli käyty katsomassa Hurriganesia jo aiemmin. Rockmusiikki muodostui jo varhaisteininä hänelle kaikkein tärkeimmäksi ilmaisuvälineeksi. Rock ei toiminut vain genrenä vaan vapauden tilana.
– Rockmusiikissa voi tehdä ihan mitä vain. Se on temmellyskenttä, jossa on vapaus muovata maailmoja juuri sellaisiksi kuin haluaa. Tätä olen yrittänyt toteuttaa ja palannut välillä myös sinne, mistä olen lähtenyt.
Vaikka Alanko on tarttunut yhteistyöprojekteihin yleensä mielellään, yksi viimeisimmistä tuntui aluksi hämmentävältä: Suistamon Sähkö -yhtye pyysi sanoitusta Juuret-nimiseen kappaleeseen.
– Lähettivät demon, jossa oli haitarinsoittoa ja rumpuluuppi. Ja aiheena juuret. Siinä kaikki, Alanko sanoo huvittuneena. – Ajattelin, että katsotaan, en lupaa mitään. Kuuntelin kappaletta sängyllä maaten kuulokkeet päässä. Yllättäen lyriikkaa alkoi virrata mieleen ja kirjoitin sen ylös.
– En edes nähnyt bändin tyyppejä, mutta tämähän on nykyään levynteossa hyvin yleistä.
Kappale julkaistiin viime joulukuussa. Lopulta koko projekti osoittautui merkitykselliseksi.
– Siirtolaisuus on aiheena tietenkin koskettava. Ihmisten liikkumiseen täytyy sopeutua ja varautua. Sen estäminen ei johda mihinkään. Pitäisi kyetä toimimaan kaikkien kannalta hyvin.
Aihe on Alangolle myös henkilökohtainen, sillä hän lähti nuorena Ruotsiin töiden perässä.
– Suomalaiset olivat siellä 70-luvun lopulla selkeästi b-luokan kansalaisia. Sosiaaliset kohtaamiset jännittivät aivan helvetisti. Ei saanut ruotsalaisia kavereita, vaan pyörittiin suomalaisten porukassa. Typerintä oli silti se, että jotkut suomalaiset halveksivat muita siirtolaisia. Olettivat olevansa heidän yläpuolellaan.
Ulkopuolisuuden tunne on Alangolle muutenkin tuttu juttu.
– En ole koskaan oikein tuntenut kuuluvani mihinkään porukkaan. En ole kauhean yhteisöllinen, vaan mieluummin sivustakatsoja ja syrjäänvetäytyjä. Varsinkin nuorempana olin hyvin ujo ja pelokas. Nyt olen päässyt jo vähän sinuiksi sen kanssa.
Ilmoitan, että lähestymme omaa lempiaihettani.
– Aha. Nyt alkoi pelottamaan, Alanko sanoo.
Kysyn luovan hulluuden ja musiikinteon yhteydestä.
– Kaikki musiikintekeminen alkaa luovasta hulluudesta, täydellisestä vapautumisesta tekemisen kanssa. Silloin pystyy tekemään odottamattomia, epäsovinnaisia asioita. Leikkimään ja räiskimään vapaasti miettimättä lopputulosta.
Samaa vapautumisen tarvetta voi aistia myös Sielun Veljien musiikista.
– Me ruokittiin ja lietsottiin toisissamme sitä niin sanottua luovaa hulluutta. Yhdessä me kuitenkin vapauduttiin täydellisesti. Parhaimmillaan se oli kuin pyörremyrsky tai luonnonvoima. Sielun Veljien voima oli varmaan juuri se, että meillä kaikilla oli sama tarve vapautua.
Vapaan musiikintekemisen maailma auttaa Alankoa jäsentämään asioita.
– Todellinen maailma tuntuu silloin edes vähän paremmalta paikalta, Alanko toteaa vakavoituen.
– Luen liikaa uutisia. Jos mulla olisi vastauksia siihen, mitä vittua ongelmille pitäisi tehdä… Mutta kun ei ole. Siksi laulan ja annan alitajunnan kertoa, miltä kaikki tuntuu.
Alangon mukaan musiikintekeminen voi olla terapeuttista, jos lopputulos vastaa alkuperäistä intentiota. Laulaminen on hänen mielestään erityisen terapeuttista.
– Laulu tekee hyvää mielelle ja sielulle. Varsinkin silloin, kun ääni lähtee koko kropasta, Alanko sanoo ja viittoo käsillään.
Hän pohtii myös nykyistä laulutyyliä.
– Kuuntelin matkalla Radio Helsinkiä ja mietin taas, miten nykyään sekä mainstreamissä että indiepopissa lauletaan niin hiljaa, ettei laulajan persoonaa kuule. Ehkä sekin liittyy tähän aikaan, Alanko arvelee. – Tuntuu, ettei uskalleta paljastaa itseä.
Hän painottaa, että mistä tahansa saa ja pitää laulaa.
– Mielenterveysasiat ovat nyt pinnalla ja niitä diagnosoidaan. On siis aivan luonnollista laulaa niistä. Ennenkin oli mielenterveysongelmia, mutta ne hoidettiin niin, että juotiin itsemme tajuttomiksi, ettei olisi vituttanut niin paljon. Ehkä nykyinen tapa on parempi kuin se, että menee pusikkoon kossupullon kanssa.
Alanko myöntää auliisti, että musiikki on toiminut hänelle ahdistuksen lievittäjänä.
– Sielun Veljet oli ehkä sitä mun mielenterveysmusiikkia. Purin sen ajan tuntoja biiseihin. Aiheet olivat silloin synkempiä, koska olin ahdistuneempi kuin tänä päivänä.
Ismoakin jännittää
Maailma ja musiikkibisnes ovat muuttuneet Alangon pitkän uran aikana paljon, mutta keikkatilanne on pysynyt yllättävän samanlaisena: mennään takahuoneeseen, sitten lavalle soittamaan ja yleisö kuuntelee. Keikalle valmistautumisesta on tullut ikääntymisen myötä yhä tärkeämpi rituaali.
– Täytyy tehdä jotain fyysistä, että saa kropan hereille. Verryttelyä tai pientä meditointia. Äänenavausta tarvitaan toki myös. 80-luvulla sitä ei tullut tehtyä niin paljon, eikä valmistauduttu aina muutenkaan. Nykyään ääni pitää saada lämpimäksi ja auki, että se kestää koko keikan. Täytyy pystyä laulamaan hiljaa ja kovaa, korkealta ja matalalta.
– Kun ääni toimii, pystyn heittäytymään musaan ja nauttimaan täysin siemauksin. Vaikka yleisöstä näyttää, että lavalla tapahtuu kauheasti muutakin, laulu on mulla kaiken keskus. Jos äänen kanssa on ongelmia, ei pysty vapautumaan. Ja taas palataan siihen vapauteen, Alanko puuskahtaa.
Vapaudesta muodostuu haastattelun punainen lanka. Seuraavaksi artisti kertoo esiintymisjännityksestä ja siitä, milloin se on pahimmillaan.
– Soolokeikalla isossa konserttisalissa, jossa on paljon tuijottavia ihmisiä. Ja sitten kun aloittaa pianolla hiljaisen kappaleen ja kädet vapisevat. Se on kuitenkin hyvää alkujännitystä, ei mitään kauhua tai kammoa, ja se menee minuuteissa ohi, Alanko tähdentää.
On vaikeaa kuvitella Alanko seisomassa lavalla jähmettyneenä mikrofonitelineen takana.
– Mä päätän aina, etten rupea viuhtomaan, vaan keskityn soittamiseen ja laulamiseen, Alanko sanoo naurahtaen. – Mutta kun kuulen rytmin ja muun bändin soiton, se kaikki vie mukanaan. En välitä silloin, miltä näytän tai kuulostan. On hauskaa päästää kroppa vapautumaan. Tietenkin niissä puitteissa, minkä kunto kestää.
Ja se taitaa kestää. Parin tunnin keikan hoitaminen kiertueella lähes päivittäin vaatii väistämättä hyvää kuntoa. Lavalla ei nähdä silti supersankaria vaan muusikko työnsä ääressä.
– Hahmo on toki erilainen kuin kotona, mutta en mä mitään Ismo Alanko -nimistä taiteilijaa näyttele. Muutun biisien kautta lavapersoonaksi tai vapaaksi ihmiseksi, jollainen en ole yhtään siviilissä.
– Katso nyt, eihän mulla ole, hitto, edes puhelinta, Alanko nauraa osoittaen itseään.
Tosiaan. Haastattelun alussa hän kysyi hieman hämillään, voisiko lainata puhelintani, sillä oma oli jäänyt kotiin. Edessäni istuu poikkeuksellisen mukava ja maanläheinen ihminen, joka ei tunnu lainkaan etäiseltä rocktähdeltä.
Kevyt ja kohtuuton -levyn kiertue käynnistyy pian. Matkat tehdään edelleen isolla keikkabussilla, eikä tavasta olla luopumassa.
– Bussi on ylivoimaisen mukava verrattuna pakettiautoon tai henkilöautoon. Penkit ovat hyvät ja sänkyjäkin tarpeeksi. Siinä on toki paljon odottelua, kun pitää mennä yhteisen aikataulun mukaan. Välillä käy mielessä, että olisi järkevämpiäkin tapoja, mutta kun se on niin kivaa ja leppoisaa. Tulee hyvä yhdessä tekemisen fiilis. Kaikki ovat samaa bändiä.
– Ja kohtahan se taas alkaa.
Lopuksi vielä Suosikki-henkinen kysymys: onko kotona eläinystävää?
– On, koira, Alanko vastaa hymyillen.
Mikä hänen nimensä on?
– Hänen nimensä on Liekki.