Kun sukeltaa Pambikallion Hydrephos-albumin syövereihin, olo on yhtä kirkas kuin se on utuinen. Albumin satumainen kansi kutsuu luokseen kuin sanoen, että unohda se todellisuus, jossa elät, ja hyppää Pambikallion maailmaan.
Paljon eskapistisempaa musiikki ei voi olla – ei kokijalle, muttei myöskään tekijälle.
– Ihailen tosi paljon ihmisiä, jotka ottavat taiteessa suoraan kantaa, ovat poliittisesti aktiivisia ja näin, Pauliina Koivusaari aloittaa kertoessaan siitä, mitä Pambikallion oma ulottuvuus hänelle merkitsee.
– Olen silti sitä mieltä, että myös tällaiselle eskapistiselle taiteelle on varsinkin nyt aikansa ja paikkansa. Kyllähän tämän meidän levyn aiheet käsittelevät asioita laidasta laitaan, mutta kun tämä musiikki ja nämä tekstit liittyvät yhteen, syntyy jokin ihan uusi paikka. Sitä voisi verrata omaan turvaan, joka monilla on vielä lapsena.
Koivusaaren vieressä istuva Lauri Kallio tarttuu ajatukseen. Hän sanoo, että musiikin luomisen tärkeimpiä asioita on saavuttaa mielentila, jossa ei ole enää ihan täysin tässä ajassa ja paikassa.
– Nykymaailmassa aikuisen ihmisen on aika vaikea päästä sellaiseen tilaan kuin vaikkapa lapsena leikkiessä, että keskittyy ihan täysin siihen yhteen asiaan eikä mieti mitään muuta.
Positiiviseksi Kallio laskee sen, että näiden harvinaisten hetkien hedelmät on nykyisin helppo napata talteen.
– Se on parasta teknologiassa. Se, että jos pääsee oikeasti tuollaiseen zoneen, voi vielä siinä ollessaan ikuistaa sen hetken. Tuollaisissa hetkissä on mahdollista saada aikaiseksi taikaa, joka on irrallaan tietoisesta mielestä. Saattaa oikeasti tavoittaa jotain todella syvältä alitajunnasta ja käsitellä sitä kaikkea lopulta itsekin.
Ei mitään teollista muotoilua
Pambikallion ”kolmonen” eli Hydrephos on salamyhkäinen albumi. Sen unenomainen tunnelma ei edusta ihan poppia eikä dancea, mutta jostain sen uumenista löytyy vangitseva poljento, joka ei päästä otteestaan.
– Jos jotain verrokkia kaipaa, on varmaan mentävä niin pitkälle taaksepäin kuin Inner City -bändiin. Se meidän ”dance” on vielä retrompaa kuin edes ysäridance, Koivusaari nauraa.
– Mulle käy aina niin, että kun luulen tykkääväni jostain uudesta, se on tyyliin 50 vuotta vanhaa, Kallio jatkaa.
– Mä teen musiikkia tosi intuitiivisesti. Nyt tuntui siltä, että tunnelma saa olla elektronisempaa, ja se tapahtui ihan itsestään. Mukaan tuli kaikuja jutuista, joita oon kuunnellut kauan sitten. Jossain kohtaa meidän liverumpali Teemu [Mustonen] ihmetteli, että hei, tästähän tulee mieleen tosi vanha Röyksopp.
Kallio myöntää, että mainitun Melody A.M. -albumi (2001) soi paljon. Siis neljännesvuosisata sitten.
– En ollut huomannut yhteyttä edes Hydrephosin valmistuttua, mutta heti kun Teemu tuon tokaisi, tajusin, että sehän on ihan oikeassa. Sitten tajusin myös, ettei kukaan muu tee ihan tällaista musaa juuri nyt.
Sanottu saa Koivusaaren iloitsemaan, että aina kun Pambikallio edes kuvittelee olevansa matkalla johonkin tiettyyn suuntaan, lopputulos on jotain ihan muuta.
– Nytkin me ajateltiin, että tämä levy olisi tosi paljon popimpi ja suoraviivaisempi ja tarttuvampi, siis ihan sellaisella radiokelvolla tavalla, mutta eihän siitä tullut lopulta yhtään sellaista. Ei meillä ole tähän musaan mitään valtaa.
– Yleensä parasta Pambikalliota on se musa, jossa kontrolli on kadonnut, ja juuri tässä Hydprephos onnistui erityisen hyvin. Tämä musa tuli alitajunnasta, ja ehkä siksi se vetoaakin alitajuntaan.
Kallio toteaa olevansa jopa vähän allerginen ajatukselle, että levyä tai soundeja haettaisiin referenssien kautta.
– Jos säveltää johonkin sääntöön, luomisen taika alkaa väistyä teollisen muotoilun tieltä. Mä en halua, että säveltäminen on kuin sudokun ratkaisemista. En millään usko, että samastuttavinta musiikkia voidaan tehdä tuolla tavalla.
Kallio löytää varsin kiinnostavan näkökulman jatkuvana puheenaiheena pysyttelevään tekoälyyn.
– Mä luulen, että tekoäly menee musan suhteen aika piankin niin pitkälle, että me tullaan kuulemaan, mitä äärimmilleen viety, mahdollisimman kaavamainen ja teollinen musiikki voi olla, mutta… Tästä voi hyvin seurata se, että inhimilliselle tekijälle ja irrottelulle on tilausta enemmän kuin koskaan ennen.
Mitä pop oikeastaan on? Pitkään se oli ehdottomasti jotain elekronista, kun taas hiljattain valtavirrassa on koettu jopa pientä kitararenessanssia. Pambikallio puolestaan liikkuu jälleen aivan omalla aaltopituudellaan.
Hydrephos vaikuttaa aluksi kitaroista irrottautuneelta musiikilta, mutta onko se kuitenkaan sellaista?
– Siis mähän käytin tällä levyllä todella vähän kitaravahvistimia, eli soitin paljon suoraan linjaan, Kallio paljastaa
ja kohauttaa hymyillen olkapäitään, ettei ole ihan varma, johtuiko se luovuudesta vai jonkin sortin laiskuudesta.
– On jokaisessa biisissä kyllä kitaraa. Siinä kävi ennemminkin niin, että jos jostain biisistä meinasi tulla täysin kitaraton, mä sohlasin sekaan jonkun raidan. Kitaravetoisuutta on ehkä vähemmän, joo, mutta sekin oli täysin vahinko, siis just siinä mielessä, etten todellakaan päättänyt tehdä tällä tavalla keskustelevaa albumia.
Pambikallio on kuvaillut levyään aiempaa ekstrovertimmäksi, vaikkei yhtyeen musiikki ole ollut koskaan mitenkään sisäänpäin kääntynyttä.
– Mä taisin kirjoittaa noin jopa meidän tiedotteeseen asti? Koivusaari kysyy nauraen.
– Kun levy valmistui, ajattelin, että siinä on tietynlaista tanssittavuutta ja groovea, johon kuka tahansa voi heittäytyä. Eli ehkä tämä on sillä tavalla aiempaa enemmän syli auki. Valmiina viemään.
– Levyn lyriikatkaan eivät ole niin paljon sellaista mun käsittämätöntä maailmaa, vaan tästä tajunnanvirrasta voi varmasti saada joku muukin kiinni. Kuka tietää, ehkäpä jotkin sanomani asiat käyvät jopa ihan järkeen.
Kaksikolta saa erityistä suitsutusta Syksyn hedelmät -kappale, joka kuullaan levyn puolivälin tienoilla.
– Musassa on hauskinta, että voi tavoitella tietynlaista tajunnanvirtamaista flow-tilaa, jolloin kappale valmistuu kuin itsestään ja ilman säätöä, mutta aina se ei ole mahdollista, Kallio pyörittelee.
– Se vain tuli. Ja siitä tuli tosi hyvä. Me vaan istuttiin alas ja tehtiin Syksyn hedelmät. Me oltiin tuolloinkin törkeässä flunssassa, ja Pauliinalla oli ääni niin maassa, ettei se pystynyt laulamaan kuin aivan ohi vireen. Demon laulua piti käsitellä ihan törkeällä autotunella, jotta sitä pystyi edes kuuntelemaan, ja sitten me alettiinkin tykätä siitä.
– Otettiin me ne laulut uusiksi, mutta just tuolla tavalla levylle jäi paljon hauskoja harkitsemattomia yksityiskohtia. Saman biisin lopussa konerummut muuttuvat hiipien oikeiksi rummuiksi.
– Se biisi on jotenkin lohduton ja kaikkensa antanut, mutta silti toiveikas, Koivusaari summaa.
Keikka kuin klubilla olisi
Miettiessään Hydrephos-albumia ja sitä, kenelle levy on oikeastaan tehty, Kallio ja Koivusaari alkavat puhua live-esiintymisestä. Pambikallio ei ole vielä keikkaillut mahdottoman paljon, mutta toisin voisi hyvinkin olla.
– Kyllä meidän haaveena on, että päästäisiin joskus, jos nyt ei ihan maailmaa valloittamaan, niin ainakin tekemään ulkomaille keikkaa vähän enemmänkin, Koivusaari pohtii.
– Haaveissa olisi reissaaminen ja arjesta irti pääseminen musan kautta. Suomesta loppuu aika nopeasti paikkakunnat joissa soittaa, ja jos joskus päästäisiin maailmalle, se olisi kyllä hienoa.
– Mä koen, että musan tekemisen yksi puoli on se studiomyyräily ja loputon omillaan puuhaaminen, ja sitten on ihan toinen puoli, livenä soittaminen, jossa on täysin eri energia, Kallio sanoo.
– Mitä enemmän pääsisin tekemään keikkoja, sitä onnellisempi olisin. Tykkään soittamisesta niin paljon, että haluaisin tehdä sitä melkein missä ja milloin vain.
Pambikallion uuden levyn rytmit ja soundit olisi helppo kuvitella keskieurooppalaiseen klubiympäristöön, vaikkapa usean bändin iltamaan, jossa olisi kyse enemmänkin tanssiklubista kuin perusmallin rockkeikasta. Tai miksei tällaista voisi olla Suomessakin?
– Niin. Ehkäpä meilläkin voisi olla keikkoja nykyistä monipuolisemmin, Kallio sanoo.
– Kyllä mä vetäisin mielelläni vaikka useamman setin illassa, jos mukana olisi muita bändejä, tai vaikka useampi dj, ja keikat menisivät ikään kuin back-to-back-meiningillä ihan aamuyötä myöten.
– Jos keikat eivät olisi niin kellossa kiinni, moni bändi saattaisi haluta lähteä irrottelemaan musallaan enemmän ja soittelemaan vieläkin livemmin. Ja se muuten sopisi meillekin tosi hyvin.