Tiedän, että on epäreilua puhua menneistä uroteoista artistin uuden levyn äärellä. En voi kuitenkaan estää Joe Pernicen musiikkiin liittyviä lämpimiä muistoja pulpahtamasta pintaan. The Pernice Brothers -yhtyeen vuonna 2001 ilmestynyt The World Won’t End -albumi räjäytti nimittäin aikoinaan pääni värikylläisellä ja sävykkäällä klassisella kitarapopilla.
Amerikkalaisen indiekentän konkarikaartiin kuuluva Joe Pernice vakuutti laakista: tässä on kevyesti pätevän tusinatason ylittävä tekijä. Myös kirjailijana uraa luonut mies on edelleen taitava lauluntekijä ja melankoliassa uiskentelevien laulujensa vahva tulkki. Musiikillisesti hän on liukunut syvemmälle americanan perusvirtoihin. Musiikkinsa on nyt maanläheisempää, sanoisi yksi, melodisesti karumpaa ja tylsempää, toteaisi toinen.
Levyn kannessa kitaralaukun kera seisova harmaapartainen Pernice on karsinut lauluistaan ja varsinkin niiden sovituksista rikkaiden brittipopharmonioiden perinteestä muistuttavia sävyjä. Rootsimpi pelkistäminen alleviivaa tekstien roolia, ja sillä saralla Pernice on naseva.
Satiirista huumoria surumieleen ovelasti koplaava ja kielellisesti taitava arkirunoilija on kuitenkin liikkeellä siellä, missä on ruuhkaa. Siksi on myönnettävä, että miehen popimpaa tuotantoa on ikävä.