Joka ikinen kerta, kun syntyy uusi kappale, maailmaan jää yksi reitti vähemmän olla omaperäinen.
Tämän ajatuksen kitaristi-tuottaja Kurt Ballou heitti ilmoille vuonna 2009, Convergen seitsemännen levyn Axe to Fallin julkaisun aikaan. 17 vuotta myöhemmin yhtyeen diskografia on kasvanut neljällä albumilla, uusimpana tuore Love Is Not Enough.
– Omaperäisyys on minulle yhä tärkeää. Mutta nykyään elämme maailmassa, jossa biisejä uusiokäytetään häpeilemättä. Ja musiikilliset kollaasithan ovat kiinnostavia, etenkin hiphopissa. Myös popmusiikki on yhä useammin muodoltaan kollaasimaista. Miksei siis myös hardcore voisi olla?
Ballou korostaa, ettei osaa kuvitella Convergen tekevän musiikkia kollaasimaisesti. Silti käsite resonoi tapaan, jolla hardcore, metalli ja kokeelliset elementit kohtaavat yhtyeen ilmaisussa.
Kun Ballou puhuu Convergesta, hän puhuu hardcoresta. Nykyhetkestä tarkasteltuna yhdysvaltalaisyhtyeeseen liitetty termi metalcore istuu kenties ensimmäisiin albumeihin. Vuonna 2001 julkaistu Jane Doe on niin järisyttävän luova dissonanssinen ja äkkiväärä äärimusiikkiteos, että sen myötä Convergen nimestä on muodostunut oma avara tyylilajinsa.
– Omaperäisyys on aina ollut meille ylpeydenaihe. En usko, että edes osaisimme apinoida ketään muuta. Mitä siis voisikaan tapahtua, jos välittäisimme musiikkia tehdessämme vähemmän siitä, olemmeko omaperäisiä?
Ballou nauraa, että olipa biisi millainen tahansa, sen tunnistaa Convergeksi jahka hän, solisti Jacob Bannon, basisti Nate Newton ja rumpali Ben Koller siihen tarttuvat. Tämä on totta myös Love Is Not Enoughin kohdalla. Levy on raikkaan suorasukainen. On kuin yhtye olisi sekä metalli- että punkjuuriinsa suoremmassa yhteydessä kuin aikoihin, taiteellista integriteettiään horjuttamatta.
– Andrew W. K. luonnehti aikoinaan, että koko hänen lavapersoonansa on kokeilu tehdä musiikkia, johon hänellä ei ole tunnesidettä. En ole kiinnostunut musiikin tekemisestä ilman emotionaalista yhteyttä, mutta ajatus itseni ulkopuolelle astumisesta on houkutteleva.
– On taiteellisesti vapauttavaa myöntää itselleen olevansa väärillä jäljillä. Jos kysyy bänditovereiltani, olen väärässä usein! Niin tuskallista kuin se onkin, se avaa uusia mahdollisuuksia. Ja erheet on helpompi tunnistaa, kun katsoo tekemäänsä askeleen etäämmältä.
Kitarasoolon kutsu
Yksittäinen Converge-kappale muotoutuu usein pitkään. Kaikesta käytetystä ajasta huolimatta Ballou harvoin muistaa syntyprosessista paljoakaan. Kun biisi on valmis, on kuin se olisi aina ollut olemassa ja Converge olisi vain onnistunut löytämään sen.
– Joskus kun kuuntelen vanhoja demoja, jotain tekoprosessista palautuu mieleeni. Bad Faith, yksi ensimmäisistä uudelle levylle työstämistämme biiseistä, tarjosi yksinkertaisuudessaan monia mahdollisuuksia ja kävi läpi lukuisia muutoksia ennen lopullista muotoaan. Pre-chorus syntyi viime hetkillä. Kuvittelimme jo, että biisi on valmis, kunnes keksin yksissä treeneissä vähän ennen äänityksiä, että kokeillaanpas tälläistä lisäystä. Se muutti kokonaisuuden täysin! En voi enää kuvitellakaan biisiä ilman sitä.
Ballou nostaa levyn käynnistävän nimikappaleen toiseksi esimerkiksi myöhäisten hetkien olennaisista muutoksista. Kitarasoolo ei kuulunut suunnitelmaan.
– Kun Jake sovitti laulut, koin että biisiin jäi ammottava aukko, joka tarvitsi jotain kiinnostavaa täytteekseen.
Tuumasin että selvä, kitarasoolo kutsuu.
Bannonin emotionaalisesti latautuneet tekstit ja yhtä lailla latautunut tulkinta muodostavat tiiviin symbioosin Convergen musiikin kanssa. Solistin ääntä on luonnehdittu osuvasti yhdeksi instrumenteista. Ballou toivottaisi ”Jakeksi” kutsumansa yhtyetoverin teksti- ja lauluideat tervetulleiksi jo varhaisemmin biisejä työstettäessä.
– Uskon, että olisimme luottavaisempia biisien sovitusten muotoutuessa, jos lauluosuudet tulisivat mukaan aiemmin. Meillä taisi olla laulullisia demoversioita viimeksi Jane Doen aikoihin. Kyllähän me Benin ja Naten kanssa mietimme biisejä tehdessä, mihin kohtiin Jake voisi laulaa ja mihin kohtaan ei. Monesti hänen ratkaisunsa tukevat alkuperäisiä ajatuksiamme, mutta joskus ne myös haastavat meitä, kuten uuden levyn nimibiisissä.
– Jake osallistuu sävellystyöhön, mutta ei koskaan ehdota, että hei, tässä olisi tällainen lauluidea, voisiko musiikki reagoida siihen näin. Ehdottaisipa, mutta ei. Me muut kyllä ehdotamme, että meillä olisi tällainen musiikillinen ratkaisu ja tähän kohtaan voisit laulaa. Homma voisi toimia toisinkin päin, mutta tällaiseksi työskentelymme on muodostunut. Uusille työtavoille on hankala löytää aikaa. Kunpa olisimme yksi niistä bändeistä, jotka ehtivät kokoontua joka keskiviikko treenikämpälle. Ikä tuo mukanaan muitakin aikaamme vaativia asioita.
Kärsivällisyyttä, kiitos
Jacob Bannon on puhunut Love Is Not Enoughin tiimoilta siitä, miten kokee nykymusiikin pitkälti kadottaneen realisminsa: joko levyt soivat äärimmäisen raakoina ja häiritsevyyteen saakka kaoottisina tai sitten niistä on editoitu kaikki elämä.
Convergelle on olennaista, että levyillä kiteytyy yhtyeen lavaolemus. Ballou painottaa, että tavoitteeseen yltäminen on vaistonvarainen eikä lainkaan yksinkertainen asia. Hän ei vastusta modernimpia äänitystapoja, mutta Converge luo levynsä orgaanisin keinoin.
– On haastavaa hahmottaa, milloin se, mitä olemme rakentaneet, on kyllin hyvä. Milloin pieni lisätyöstö tekee biisistä paremman, milloin taas huonomman? Ovatko biisit niin hyviä raa’an inhimillisen äänitystavan ansiosta vai siitä huolimatta?
Ballou pohtii monien tarvetta romantisoida tiettyjä klassikkolevyjä ja analysoida syitä siihen, miksi jokin kuulostaa niin hyvältä tai kehnolta.
– Ovatko Motörheadin levyt niin hienoja kuin ovat raa’an soundinsa ja kuultavissa olevien mokiensa ansiosta? Vai niistä huolimatta? Ovatko ne mahtavia ihan vain siksi, että biisit ovat mahtavia? Olisiko pieni lisähiominen tehnyt niistä vielä vähän parempia? Ei aavistustakaan!
Tuottajana Ballou on törmännyt moniin tulkintoihin aiheesta, myös oman bändinsä sisällä. Jotkut Convergessa ovat kärsivällisempiä kuin toiset, kun etsitään parasta mahdollista versiota biisistä.
– Minä ja Ben olemme huolellisempia, ja Nate rohkaisee meitä ottamaan rennommin. Me taas rohkaisemme häntä kärsivällisyyteen. Joskus roolit ovat toisin päin, ja molemmilla osapuolilla on opittavaa toisiltaan. Mutta detaljit ovat olennaisia kokonaisuudelle, kärsivällisyyden arvoisia.
Ja kun detaljeista ja sävyistä puhutaan, uuden levyn Force Meets Presence heittäytyy keskitempoisen ensiriffinsä jälkeen Converge-asteikolla thrash metaliksi.
– Niin heittäytyy! Jaken tekemä avausriffi taas on kuin 90-luvun Metallicaa Lars Ulrich -marssivirveleineen. Kakkosriffissä kuuluu Bay Arean vaikutus – kuten myös Mötley Crüen. Onhan riffissä Kickstart My Heart -vibaa.
Jos thrash metal ei nouse Convergen yhteydessä keskusteluun usein, niin Mötley Crüe nousee vielä harvemmin. Ballou tähdentää, että glam metal, kuten mikä tahansa genre, on kirjoltaan laaja.
– Alkuperäiset bändit, kuten varhainen Mötley Crüe, olivat aika punkkia kamaa. Kun punk muotoutui hardcoreksi Los Angelesissa, keikoilla alkoi käydä ties mitä testosteronipullistelijoita. Mikä olisikaan ollut punkimpaa vuonna 1985 kuin viedä homma dragiksi. Prameileva, näennäisen egoistinen musa oli antiteesi sille, mihin punk oli Los Angelesissa ajautunut. Sama pätee Twisted Sisteriin itärannikolla. Koen heidät enemmän New York Dollsin seuraajina kuin Poisonin edeltäjinä.
Vapaus vetoaa
Loppuvuonna 2021 sai julkaisunsa Bloodmoon: I, jolla Converge soi gootti- ja doom-vetoisemmin kuin koskaan. Levy syntyi tiimityönä goottifolk-artisti Chelsea Wolfen ja yhteistyökumppaninsa Ben Chisholmin kanssa, ja kuullaanpa sillä myös Convergessa 1990-luvun lopulla hetken viivähtänyttä Cave Inin laulaja-kitaristia Stephen Brodskya.
Ballou kuvailee Bloodmoon: I -kokemusta elvyttäväksi ja arvokkaaksi muistutuksesi siitä, miten moneksi Converge voi venyä.
– Soitimme Bloodmoon-kiertueen keikat teatterisaleissa, joissa oli istumakatsomot. Viimeisen kiertuetta edeltävän keikkamme taas soitimme Teksasin Austinissa jalkakäytävällä baarin edustalla. Aurinko paahtoi ja virkavalta valvoi, kun sadat paidattomat junnut myllyttivät pitissä. Täydellinen vastakohta Bloodmoon-keikoille.
– Monilla kuulijoistamme on suosikkikautensa tuotannostamme, mutta olen kiitollinen heidän valmiudestaan vastaanottaa musiikilliset kokeilumme, kokea Converge kaikissa olomuodoissaan. Harvat hardcorebändit pääsevät tekemään juttuja näin monipuolisesti.
Kun keskustelu kääntyy siihen, mitä uutta Converge-otsikon alla saattaisi tapahtua, Ballou pohtii, miten yhtye voisi tuoda ilmaisuunsa vapaamuotoisuutta intensiteetistä tinkimättä.
– Swansin uusimmat levyt ovat uskomattoman raskaita ja dynaamisia ilman matalavirekonsteja. Vapaasti soljuvalla, orgaanisella tavalla. Toimivatko ne vapaamuotoisuutensa ansiosta vai siitä huolimatta? Huippumuusikoiden itsevarmuudessa ja rehvakkuudessa on jotain todella vangitsevaa. Led Zeppelin oli irtonaisuudessaan huikea. No, välillä studiooni saapuu bändejä, jotka haluavat kuulostaa yhtä viileiltä ja vapailta kuin Led Zeppelin. Se on hankalaa, jos biisit eivät ole hyviä.
– Ei haittaa, jos tulee tahdin myöhässä, jos on Frank Sinatra. Rakastan Frankin itsevarmuutta. Convergen musiikki on niin intensiivistä, ettei Jake voisi laulaa tahdin jäljessä. Mutta kyllä minua kiinnostaisi tutkia vapaamuotoisuutta, luopumatta siitä mitä olemme.
Ballou tiedustelee, olenko koskaan nähnyt The Curen ”1990-luvun unplugged-juttuja”.
– Kehnoltahan ne kuulostavat, instrumentit ovat epävireisiä leluja. Mutta jotain tosi siistiä niissä on. En tiedä, yltäisivätkö taitomme tuollaiseen, mutta kokeilemisen arvoista se olisi.
Jos Converge ammentaa vielä joskus The Walkin akustisesta sovituksesta kazoo-pilleineen, yhtye on löytänyt jälleen reitin olla omaperäinen.