Myyttisiin mittoihin maineensa kasvattaneen Beheritin paluu keikkailevaksi metallibändiksi herätti monenlaisia ajatuksia, mutta Rovaniemellä 80-luvun lopulla perustettu ryhmä selätti kaikki epäluulot jo ensimmäisillä keikoillaan (yhdestä sellaisesta enemmän täällä).
Nyt ensimmäisestä Oulun-paluukeikasta on vierähtänyt vähän yli kaksi vuotta ja Beheritin – nykymuodossaan Nuclear Holocausto Vengeance (laulu-samplet-koskettimet), Sodomatic Slaughter (rummut), Black Moon Necromancer of Hades (laulu-kitara) ja Abyss, Twisted Baptizer (basso) – takavasemmalle on jäänyt reilu kaksikymmentä konserttia eri puolilla maailmaa. Huhtikuun lopulla messuvuorossa oli ”Etelä-Helsinki” eli Tallinna.
Rockclub Tapperin tummien seinien syleilyssä alkoi tapahtua kahdeksan maissa, kun lauteille kipusi Harri Kuokkanen artistinimellä Hail Conjurer. Lainataanpa tähän Infernon arviota Carnal Light -albumista: ”Black metalista omanlaisensa monumentin muovannut Harri Kuokkanen takoo uusimmallaan odotetun luolamiesmäistä metallitörkyä, mutta esittelee seassa jopa eeppisiksi tai kauniiksikin luonnehdittavia vivahteita.” Elävänä touhu painottui ”luolamiesmäiseen metallitörkyyn”, ja Tallinnan lauantai-iltama avautuikin odotetun väkevissä tunnelmissa.
Kakkosena lavalle nousi tallinnalainen, 90-luvun alkupuolella Forgotten Sunrise. Nykymuodossaan kahden miehen orkesteri ei ollut aiemmin tuttu, joten ennen keikkaa piti suorittaa lievää vakoilutyötä Metal Archivesin sivuilla: ”Atmospheric Doom/Death Metal (early); Electronic/Industrial (later)”. Elävänä kaksikon erittäin kovaääninen touhu kuulosti paikoin Godfleshiltä, toisinaan Fields of the Nephilimiltä ja välillä taas oltiin selkeämmin koneellisen death metalin syövereissä. Toimitus oli varsin maittavaa, mutta parhaiten mieleen jäi silti keikan aloitus, kun laulaja-basisti-ohjelmoija Anders Melts höyri minuuttitolkulla yleisön joukossa kirkkaan lampun kanssa.
Beherit nousi ”punaisten lyhtyjen loisteeseen” noin varsin yli kymmenen. Paksua savua – niin lavalta käsin kuin jostain miksauspöydän suunnaltakin – ja välkkyviä tunnelmavaloja riittikin sitten koko setin ajaksi, kuten myös kappaleita toisiinsa saumattovasti sitoneita introja ja välisoittoja. Tunnelma pysyi odotetun mystisenä ja kuristavan intensiivisenä ensimmäisestä viimeiseen sekuntiin – pienimmästäkään otteen kirpoamisesta ei ollut häivähdystäkään. Monenkirjava yleisö oli vahvasti samaa mieltä, sillä nyrkit nousivat rytmikkäästi kohti taivasta käskemättä. Kaikesta pystyi aistimaan, ettät Beheritin keikka oli monille äärimmäisen odotettu tapahtuma.
Mikä oli muuttunut sitten elokuun 2024, jolloin yhtye esiintyi Helsingin Ääniwallissa? Jos en nyt ole aivan väärin tulkinnut savuisten näyttämöiden tapahtumia, niin pääosan kiihkeistä – lievästi sanoen – lauluosuuksista hoitanut Nuclear Holocausto Vengeance (tai Marko Laiho, jos niin haluatte) otti lavan Tallinnassa haltuun varsin eri tavalla kuin Helsingissä. Ääniwallissa artisti viihtyi enemmän sample/kosketin-pöytänsä takana, mutta nyt Anders Meltsin tavoin omaa valospottiaan välillä hyödyntänyt mies liikkui mikrofoni kädessään ympäri lavaa periaatteessa koko setin ajan.
Settilistaa oli myös myllätty. Tallinnassakin ohjelmisto keskittyi Drawing Down the Moon -klassikkoon, mutta mukana oli toki myös The Oath of Black Bloodin ja Engramin materiaalia – myös kappaleita, joita ei Helsingissä kuultu ja päinvastoin. Voimakas ja päällekäyvä livesoundi taas oli jo Ääniwallissa hyvin kohdallaan, mutta Tallinnassa Beheritin rajoja tuntemattoman aggressiivinen hyökkäys tuntui aivan luiden ytimissä asti. Todellakin: kun DDTM:n ultraraskas tuomiomateriaali tai TOOBB:n ”luolahenkilömäisempi” blast-paahto vyöryivät vastustamattomasti päälle, Beheritin paluu metallisiin kehiin tuntui ihan oikeasti maailman parhaalta idealta.
Annetaanpa siis lopuksi mustanpuhuva neuvo… Jos ajan hammasta kestävä äärimetalli kiinnostaa edes etäisesti ja joku Beheritin tarkkaan valituista invaasioista osuu kohdalle, vaihtoehtoja on vain yksi: naularanneke käsivarteen ja menoksi.
Teksti ja kuvat: Timo Isoaho
