Toukokuussa 1949 syntyneen Heikki Hietasen lapsuudenmaisemaa oli Unescon maailmanperintökohteeksi 1996 nimetty Verlan ruukkialue.
Musiikki alkoi vaikuttaa kuin magneetti jo pikkupoikana, ja etenkin äidin sukulaisten rohkaisemana haitariin tuli tartuttua polvenkorkuisena. Niin alkoi vaiheikas matka kansan rakastamaksi ja kollegoiden arvostamaksi musiikin moniala-ammattilaiseksi.
Ensimmäinen merkittävä pysäkki uralla oli tamperelaisen Tauno Suojasen Viihdeohjelmat Oy, mutta 1970-luvun alussa tie vei pääkaupunkiin ja muun muassa Love Recordsin produktioihin.
Ensin parikymppisenä Hessuna ja sittemmin Pedrona tutuksi tullut muusikko on soittanut kymmenillä levyillä, sadoissa sessioissa ja tuhansilla keikoilla lukuisten historiallisten artistien ja kokoonpanojen kanssa.
Hietasen sanalla sanoen poskettomasta diskografiasta nousevat esiin muun muassa Tauno Palon Kulkurin kannel, Pepe & Paradisen Niin vähän on aikaa, Wigwamin Dark Album, Hurriganesin Jailbird ja Pirkka- Pekka Peteliuksen Muistan sua Elaine. Omimmilleen mies on päässyt vuonna 1980 ensilevynsä julkaisseen Pedro’s Heavy Gentlemenin ruorissa, ja erityinen merkitys on ollut myös vuodet 1985–2011 kattaneella yhteistyöllä Topi Sorsakosken kanssa ja vuodesta 1978 tähän päivään jatkuneella monimuotoisella toiminnalla M.A. Nummisen kanssa (duo, Uusrahvaanomainen orkesteri, Gommi & Pommi -duo, URO, Kielletyt laulut).
Jo 1970-luvulla lonkeronsa myös valkokankaalle (Aki Kaurismäki: Rikos ja rangaistus, Jörn Donner: Kuulustelu, Mika Kaurismäki: Haarautuvan rakkauden talo) ja televisioon (Velipuolikuu, Mutapainin ystävät, Hotelli Sointu) levittäneen ”muusikoiden muusikon” cv:ssä oman lukunsa muodostavat tuotantotyöt: Pedro on ohjannut äänityksissä niin Veikko Lavia ja Agentsia kuin Hectoria ja Dave Lindholmiakin. Peräti tuplaplatinamyyntiin hänen tuottamistaan pitkäsoitoista ovat yltäneet Topi Sorsakosken soolodebyytti Hurmio (1985) ja kolme myöhempää Topi Sorsakoski & Agentsin albumia.
Lempinimen Pedro keksi Dave Lindholm, ja sen mies lopulta muuttikin viralliseksi etunimekseen, koska keikkajärjestäjien ”Pedro Hietasen” nimellä varaamat liput alkoivat aiheuttaa hikisiä hetkiä lentoasemien passintarkastuksissa, kun muissa papereissa luki ”Heikki Hietanen”. Opetus- ja kulttuuriministeriön viime kesänä myöntämään taiteilijaeläkkeeseen hän suhtautuu kunnioittavan anarkistisesti. Kivaltahan huomionosoitus tuntuu, mutta eläkkeelle Pedro ei aio vetäytyä vielä aikoihin.
Soundi tapasi aina hyväntuulisen miehen M.A. Nummisen kanssa TTT-Klubilla vedetyn hienon Kielletyt laulut -konsertin tiimoilta.
Ensimmäinen musiikinopettajasi oli oma äiti. Mihin matka jatkui Verlasta?
– Omaksuin todellakin äidin opastamana haitarilla suurin piirtein kaikki sota-ajan rallit, kehitin valmiuksia poimia asioita korvakuulolta ja soitin ekan keikkanikin jo viiden vanhana. Kun muutimme Kymenlaaksoon, menin Kouvolan musiikkiopistoon. Omaa pianoa meillä ei kotona ikinä ollut, joten kävin tekemässä soittoläksyt aina naapurissa. Ensimmäiset omat urut hommasin joskus 14-vuotiaana.
Vetikö iskelmä ja viihde koko ajan puoleensa enemmän kuin klassinen musiikki?
– Opiston puolelta minulle ehdoteltiin oboeen siirtymistä, koska sävelkorvani oli kai aika hyvä, mutta kun minua pyydettiin 15-vuotiaana tanssibändiin, valinta oli aika selvä. Eikä sitten kestänytkään kauan ennen kuin rockhommatkin alkoivat.
Ennen Helsinkiin muuttoa asuit Tampereella ja olit Tappi Suojasen tallissa. Millä mielin muistat tuota aikaa?
– Legendaarinen Viihdeohjelmat Oy todellakin työllisti minut pianisti/urkuri/haitaristiksi taustabändiinsä, joka tunnettiin tyhjentävästi nimellä ”yhtyeineen”! Porukassa oli mukana myös Kasevaan ja Alwari Tuohitorveen sittemmin edenneitä soittajia, ja solistit vaihtuivat joskus hyvinkin vikkelään tahtiin. Saatoimme lähteä liikkeelle vaikkapa Paula Koivuniemen kanssa ja palata kotiin vasta kompattuamme matkan varrella myös Kari Kuuvaa ja Eino Gröniä. Ketä milloinkin.
Suojasesta kulkee lukematon määrä juttuja. Millainen kuva miehestä jäi?
– Tappi oli myönteinen ja huumorintajuinen mies, joka kliseen mukaisesti olisi varmasti myynyt minkä tahansa sukulaisensa keikalle mihin vain! Meitä soittajia hän ei kuitenkaan huijannut, mitä pitää arvostaa. Koskaan ei jäänyt rahoja saamatta. Verottaja sen sijaan taisi jäädä kirjanpidossa toisinaan vähän huonolle huomiolle, mutta sehän ei minulle kuulunut. (Naurua.)
Soititte muun muassa Irwin Goodmanin kanssa. Mitä hänestä palaa ensimmäisenä muistiin?
– Ainakin se, että Irwin oli juuri sellainen, miltä näyttikin. Tähti hyvässä mielessä. Tykkäsin tosi paljon olla keikoilla Irwinin kanssa, eikä hän suinkaan aina ollut jurrissa. Se oli vähän myyttiä. Ihmiset tykkäsivät hänestä siihen aikaan kauheasti. Mutta kun kohtasimme myöhemmin 1980-luvulla jossain studiossa, eri stimulanttien käyttö alkoi jo näkyä. Suhteellisuudentaju ei ollut ihan ennallaan. Rentun ruusun aikoihin tapasimme sitten ihan viimeisiä kertoja.
Saiko Irwin sinusta eläessään kaiken, minkä ansaitsi?
– Vaikea sanoa. Rahaa ainakin tuli, mutta kyllähän sitä sitten myös meni. Jossain myöhemmissä tv-haastatteluissa hänestä yritettiin maalata kuvaa suurena säveltäjänä, mutta niihin juttuihinhan mies ei tietenkään uskonut itsekään. Irwinissä ja Sammy Babitzinissa oli paljon samaa. Energisiä kavereita, täynnä elämää ja kova meno päällä. Mukavahan sellaisten tyyppien kanssa oli touhuta.
Tauno Palon ja Ansa Ikosen säestäminen oli varmasti toisenlaista.
– Kyllä. Niitä kohtaamisiahan ei mitenkään määrättömän monta ollut, mutta tietyt detaljit ovat painuneet mieleen. Muistan ikuisesti attasea-salkun, josta Palo ennen esiintymistä aina poimi taskumatin, hopeiset pikarit ja nuotit. Täydellinen herrasmies. Se oli hieno rituaali, pikku naukut aina ennen keikkaa ja keikan jälkeen: ”Ansa, maestro, skool ja kiitos tästä esityksestä.” Monethan pitivät Paloa paskantärkeänä, mutta minusta hän oli hyvin maanläheinen ihminen. Myös silloin, kun teimme Kulkurin kannel -levyä (1972).
Samaan aikaan touhusit jo myös undergroundin puolella, Mattijuhani Koposen vetämän Spermin kanssa.
– Kyllä. Siihen ajauduin tavallaan Kristianin (Bengt Huhta) bändin kautta. Penalla, kuten minä Kristiania kutsuin, oli jo ollut näitä ristillä riippumisia ja muitakin vastaavia tempauksia ja yhdelle kesärundille hän sitten halusi mukaan Rauli Badding Somerjoen ja Spermin! Näissä perinteisissä paikoissa, kuten Aulavan lavalla, tuli jänniä hetkiä. Sperm-oopperahan oli sellainen ameeba, jossa saattoi olla joko 5 tai 25 jäsentä, ja Koponen keksi aina matkalla, mitä perillä tehdään. Yhdellekin reissulle hän oli saanut Maikkarilta tai jostain mukaansa kauhean määrän poliisin univormuja, joihin yhtye pukeutui. Itselleen hän teki Suomen lipusta eräänlaisen ponchon. Eli kun mies asettui ihan tahallaan sopivasti sivuttain mikin ääreen lukemaan runojaan, munat vilkkuivat kaikkien näkyvillä! Ehkä seitsemän minuuttia me olimme lavalla olleet, kun alkoi kuulua piipaapiipaa! Underground on hieno laji. Minäkin ahmin silloin Robert Crumbeja ja vastaavia kuin hullu. Niitä tuotiin Tukholmasta ja pidemmältäkin. Se oli erittäin hienoa ja edelleen ihan ylittämätöntä toimintaa.
1970-luvun taitteessa olit mukana Pepe & Paradisessa, Niin vähän on aikaa -klassikollakin (1972). Oliko ikinä vaikeata valita, mihin keskittyä?
– Ensin pitää sanoa, etten ole oppinut musiikista missään yhtä paljon kuin Paradisessa. Se oli kuin musiikkiopisto. Haastavaa soitettavaa, iso kokoonpano ja aivan upeita soittajia. Vastaavaa kunnianhimoa olen kokenut sittemmin oikeastaan vain Wigwamin kanssa.
– Ja mitä tuohon keskittymiseen tulee, niin en ole koskaan edes halunnut profiloitua vain yhteen juttuun. Se ei sovi luonteeseeni. Olen halunnut tehdä laajasti: jazzia, iskelmää, rockia, undergroundia, kaikkea.
Saman ajan varjoon jääneitä orkestereja oli basisti Make Lievosen Taivaantemppeli. Mitä muistat siitä?
– Make on hieno ja todella aliarvostettu säveltäjä, ja teki bändille komeaa instrumentaalimusaa. Rummuissa oli Sorvalin Upi ja kitarassa mukana vielä Jakolan Masa -niminen huilisti.
Upi kuoli aivan liian nuorena, 36-vuotiaana. Missä hän mahtaisi olla tänään, jos vielä eläisi?
– Uskon, että hän olisi panostanut yhä enemmän säveltämiseen ja kapellimestarin hommiin.
Vuonna 1975 olit muissa kuvioissa. Mitä muistat kyseisen kesän Korpirockista?
– Kyseessähän oli Tommolansalmen luonnonkauniille paikalle (Mäntyharjulle) rakennetulle tanssilavalle pystytetty aika eriskummallinen tapahtuma, johon brittitoimittajia lennätettiin Wigwamia ihmettelemään. Rubettesia varten oli rakennettu ulos iso esiintymislava, mutta onneksi me soitimme sisällä. Britit pällistelivät tanssilavamenoa tietenkin huuli pyöreänä, ja siitä jatkettiin keikan jälkeen porukalla joko Stadiin tai Groundstroemin Måssen sukumökille, missä siihen aikaan treenasimme.
Wigwamin saaga jatkui Britanniassa sekä Hyde Parkin konsertin että Manor-studion Lucky Golden Stripes & Starpose -sessioiden merkeissä.
– Joo, studion ovet olivat medialta kiinni, mutta Hyde Parkissa tapasimme uudestaan joitakin niitä Suomeenkin tuotuja toimittajia, jotka olivat vihkiytyneet progelle ja innoissaan Wiguista. Minulla on niitä lehtiäkin vielä jossain tallessa, pitäisiköhän penkoa esiin ja lukea…
Jäikö Wigwamin tarina sinusta pahasti kesken joulukuussa 1980 Ronnie Österbergin itsemurhan hetkellä?
– Punk oli tullut, ja meidänkin levy- yhtiöstämme, siis Virginistä, oli alettu potkia progejengiä pihalle. Kukaan ei tiedä, mitä olisi voinut tapahtua. Tai jäädä tapahtumatta. Jenkkeihinkään bändiä ei lopulta viety, vaikka kovasti suunniteltiin. Sen takia sen levyn nimikin muuten oli tuollainen, siellä kun oli tulossa joku juhlavuosi.
USA julistautui itsenäiseksi 1776, joten Lucky Golden Stripes & Starpose ajoitettiin 200-vuotisjuhlallisuuksiin.
– Niin. (Tauko.) Tähän asiaan ei ole yhtä tyhjentävää vastausta. Minulla ja muillakin oli alkanut jo perhettä muodostua… Elanto piti hankkia muillekin kuin itselle. Siinä oli niin monta tekijää. Suoraan sanoen vähän epäilen, olisiko homma enää pidemmälle edennyt. Wigwamin ohessa ei nimittäin oikein muuta voinut tehdä, mutta kun rahaa ei tahtonut tulla, se oli vähän umpikuja. Minä ainakaan en ollut niin idealisti, että olisin voinut jäädä pitkiksi ajoiksi odottelemaan ja ihmettelemään.
Olet mukana Jim Pembroken uuden levyn tekijäporukassa. Hyvinkö hanke etenee?
– Vuosi sitten keväällä kävin Jukka Orman, Mika Kallion ja Ulf Krokforsin kanssa Jimin luona Kansasissa niissä merkeissä, joo. Levy on kai kyllä vieläkin aika vaiheessa. Tuossa ennen joulua meillä oli juuri Oton (Donner) kanssa muutamia viulustemmoja Jimille työn alla. Kansasissa oli kyllä kiva käydä, tekemisessä oli tuttua Wigwam-henkeä alusta asti. Ja uusia oikein mainioita Jimin lauluja. Eihän siitä homma enää parane!
Vuonna 1978 julkaistiin Hurriganesin Hanger, jonka muusikkolistalta löytyy sinunkin nimesi. Sama juttu vuotta myöhemmän Jailbirdin kohdalla. Millainen bändiliideri Remu Aaltonen mielestäsi on?
– Remu-kokemukset ovat hienoja kokemuksia. Minulle ei ole tullut ikinä mitään huolia Henryn kanssa. Pitää vain kääntää tietty nappi päästä tiettyyn asentoon ja muistaa, mihin on menossa ja mitä siellä tekemässä.
Olet katsellut musiikkibisnestä myös aidan toiselta puolelta toimiessasi 1984–89 EMIn tuotantopäällikkönä. Mitä kokemus opetti?
– Minua pyydettiin, harkitsin päivän ja otin työn uteliaana vastaan. Hommat menivät heti alkuun sekä
minun että firman kannalta hyvin. Ja kun lähdin, ne menivät edelleen hyvin. Lähtiessä minulta kysyttiinkin, miksi jätän yhtiön. Muuten viihdyin, mutta yksi asia minua rassasi: kun kerran oli mennyt hyvin, viivan alle pitikin saada seuraavana vuonna vähän enemmän. Totesin siinä ihan ääneenkin, että homma toimisi tällä mallilla vain, jos Suomen väkiluku kasvaisi samassa suhteessa kuin ne budjetissa toivotut luvut. Halusin tehdä vain hyviä levyjä, eikä se ajatus taas kohdannut näiden talouspuolen toiveiden kanssa. Olisi pitänyt laskea rimaa, jotta myynti olisi kasvanut haluttuun malliin.
– Ja toinen lopetukseen vaikuttanut tekijä oli ehdottomasti se, että halusin keskittyä taas musiikin tekemiseen; säveltämiseen, sovittamiseen ja esittämiseen.
Millaiset odotukset sinulla oli 1996 Kari Pössin ja Riku Mattilan kanssa perustetun Kaktus Recordsin suhteen?
– Se hanke starttasi aika järkiavioliitto-pohjalta, mutta ei kuitenkaan toiminut. Päätimme sulassa sovussa laittaa firman jäihin, eikä siinä mitään. Olihan meillä muutama hyvä ja lupaava julkaisu, yksi Daven levykin, mutta ei se vain lähtenyt. Tulipahan kokeiltua.
Kaiken tämän ohessa on jo yli kolmen vuosikymmenen ajan elänyt omaa elämäänsä iso kokoonpano nimeltä Pedro’s Heavy Gentlemen, jonka debyyttilevylle sait komean solistikatraan Davesta, Pembrokesta, Nummisesta, Timo Kojosta sekä Tuomari Nurmiosta. Viekö orkesterin pyörittäminen paljon aikaa?
– En ajattele asiaa noin. Pedro’s Heavy Gentlemen on minun bändini, joka on kasassa niin kauan kuin elän. Soittajia porukassa on käynyt jo yli 70 kappaletta, ja heidät valitaankin aina tilanteen mukaan. Rockmuusikoita ja puhdasverisiä klasarityyppejä. Seuraava projekti on hyvässä suunnitteluvaiheessa. Toiminta on vähän samanlaista terapiaa kuin radio- ohjelmat, joita olen tehnyt vuosien varrella Pirkka-Pekka Peteliuksen kanssa.
Millainen oli Juice-Remu-Dave-kiertue vuonna 2002?
– Sehän oli mielenkiintoinen tilaustyöhomma, johon minut pyydettiin kapuksi. Dave oli loistava joka keikalla, mutta kaiken kaikkiaan hanke olisi kyllä kannattanut toteuttaa pari vuotta aikaisemmin ja hivenen tehokkaammin. Juicesta oli aika kova huoli, hän alkoi olla silloin jo niin sairas. Siitä olisi saanut isomman ja osin paremman jutun, kun olisi lähdetty liikkeelle vähän varhemmin. Juicehan pyysi minua bändiinsä joskus 1978 tai 1979, mutta olin silloin juuri aloittanut Maurin (M.A. Numminen) kanssa, joten jouduin kieltäytymään.
Mihin tarpeeseen Underground Rock Orchestra pystytettiin 1990-luvun alussa?
– Minulle tuli ajatus, että laitetaan tällainen URO pystyyn ja tehdään ihan vain pari keikkaa vuodessa sillä idealla, että vaikka yhtään palkkaa ei tulisikaan, kaikki puitteet ja fasisliteetit olisivat aina ihan huippuluokkaa. Ja keikkakärryt olivatkin komeita, toisinaan menimme jopa lentokoneella. Ihan ensimmäisessä kokoonpanossa olivat Mauri, Ronnie, Jukka ja Maijasen Pave. Ja aika alussa mukana hyörivät lisäksi Luumu Kaikkonen, Antero Jakoila, Tomi Parkkonen ja Harri Merilahti. Myös Albert Järvinen ja Riku Mattila ovat poikenneet porukassa.
Olet tehnyt paljon elokuvamusiikkia. Millaista on tehdä töitä vaikka Jörn Donnerin tai Kaurismäen veljesten kanssa?
– Musiikillahan elokuvan tai dokumentin voi joko pilata tai pelastaa, joten onneksi olen päässyt tekemään tälläkin alalla töitä oikeastaan pelkkien huippujen kanssa. Jörnin kanssa olen tehnyt paljonkin hommia, ja hän antaa aina täysin vapaat kädet. Jörn kertoo, paljonko tarvitaan ja mihin ja jättää sitten säveltäjän rauhaan. Se on ollut paras vaihtoehto. Tapio Piiraisen kanssa oikeastaan sama juttu. Filmimusan teko on ollut minusta aina erittäin kiinnostavaa. Vaikka nykyään se ja siitä puhuminen taitaakin olla taas jotenkin muodikasta.
Miten ug-mies suhtautui musiikin tekoon Donnerin Mannerheimd-okumenttiin?
– Mikä sen undergroundimpaa? (Naurua.) Mannerheim-Stalin-Go-Go-Go!
Kaurismäen veljekset tuskin ovat antaneet ihan yhtä vapaita käsiä toimeksiannoissaan.
– Eivät suinkaan, olet oikeassa. Ja tässä päästäänkin tähän että ohjaajahan sitä leffaa tekee, ei säveltäjä. Kun tilaa maalarin kämppäänsä, niin eihän se maalari silti sentään värejä päätä.
Mikä oli parasta Hotelli Sointu -ohjelmassa?
– Suoraa viikoittaista tv-lähetystä oli hienoa tehdä, etenkin kun pääsin samalla soveltamaan Pedro’s Heavy Gentlemenin perusideaa, eli viemään solisteja pois mukavuusalueelta. A.W. Yrjänä esimerkiksi halusi ehdottomasti esittää Mombasan, mikä oli rohkea veto.
Topi Sorsakoski ja Agents asemoivat itsensä tarkasti rockin ja iskelmän leikkauspisteeseen. Saiko Sorsakoski mielestäsi toteuttaa itseään riittävän laajasti?
– Kyllä varmaan. Myöhemmin varsinkin, sillä isolta levy-yhtiöltä lähtiessäänhän taiteilija on vapaimmillaan. Mutta se kyllä meni alun perinkin niin, että Pekka Tammilehdosta tuli Topi Sorsakoski nimenomaan musiikillisessa mielessä, jotta mies pääsisi tekemään tietynlaista musiikkia. Tästä niin sanotusta roolista ja siihen liittyvistä vivahteista olen puhunut ennenkin, eikä minusta kyseessä edes ollut mikään rooli. Pekka Tammilehto ei olisi Pekka Tammilehtona tehnyt asioita sillä tavalla.
Saitko viimeiseksi yhteistyöksenne jääneestä Tummansinisestä sävelestä sellaisen kuin halusit?
– Sain. Ja mikä tärkeämpää, myös sellaisen kuin hän halusi. Omalaatuisin sessiohan se oli minun satojen sessioideni joukossa, mutta onneksi Topi oli Topi loppuun asti. Hyvä niin, sillä hänhän olisi myös voinut päättää missä tahansa vaiheessa, ettei levyä tehdä. Oli hienoa tehdä äänitykset loppuun miehen kotona Ähtärissä, koska hänen huumorintajunsa ja asenteensa olivat viimeiseen asti aivan ennallaan. Pinnan alla saattoi olla mitä vain, mutta siitä Topi ei puhunut. Tummansininen sävel oli meille molemmille erittäin tärkeä juttu, ja se meni niin kuin pitikin.
Vielä on käsittelemättä yhteistyökumppaneista ehkä rakkain, Mauri Antero Numminen. Teillä on hommia riittänyt Saksaa ja Ruotsia myöten jo pitkään. Onko työtahti sopiva?
– Voisihan keikkoja enemmänkin tehdä, mutta meille on taitanut löytyä tässä 36 vuoden yhteisen taipaleen myötä aika hyvä tahti etenemiseen. Mauri on hieno yhteistyökumppani ja aina hyvää matkaseuraa. Mukavasti on aika kaikkeen riittänyt: Mauri kirjoittaa välillä kirjaa ja minä teen teatteriproggiksia, mutta sitten taas lähdemme keikoille. Joihinkin duojuttuihimme voin myös tarvitessa buukata tuuraajan, mutta esimerkiksi Kiellettyjä lauluja meidän tavallaan täytyy tehdä aina kahdestaan.
Mikä on pitänyt sinut liikkeellä kaikki nämä vuodet?
– Uteliaisuus lienee se tärkein ominaisuus. Olen ollut koko ikäni freelance-muusikko ja luottanut aina siihen, että hommia tulee. Ja niin on onneksi toistaiseksi tullut.
Teksti: Petri Silas
Haastattelu on julkaistu Soundissa 3/2013.
