OSA 1: LUUKONEELLA TAIVAANRANNAN TAA
OSA 2: TOM, EI TUO OLE MIKÄÄN VASTAUS!
OSA 3: ÄLÄ VIITSI, TOM! OLE NYT REHELLINEN!

OSA 1: KURKISTUS LUUKONEESEEN

Teksti: Jussi Niemi
Julkaistu alun perin Soundissa 10/1992

Viisi vuotta on pitkä aika. Sen verran on kuitenkin ehtinyt vierähtää Tom Waitsin viimeisestä ”virallisesta” studio-lp:stä, loisteliaan inhoromanttisesta aivomyrskyoopperasta Frank’s Wild Years, joka valmistui yhteistyönä vaimo Kathleen Brennanin kanssa. Nyt kalifornialainen tarinataiteilija lähestyy meitä tummanpuhuvasti kolisevalla Luukoneella.

Bone Machine on Tom Waitsin 14. albumi. Ja jälleen yhteistoiminnassa rouvan kanssa: Bone Machinen kappaleista puolet on osittain Brennanin käsialaa.

Ei niin, että Waits olisi vetelehtinyt väliajallakaan. 1988 hän julkaisi toistaiseksi ainoan, audiovisuaalisen konserttitaltiointinsa Big Timen ja viime vuonna pääosin instrumentaalin soundtrackin Jim Jarmuschin Night On Earth -elokuvaan. Samoihin aikoihin hän osallistui Ken Nordinen Devout Catalyst -projektiin, vieraili solistina parilla raidalla veteraanisaksofonisti Teddy Edwardsin Mississippi Lad -lp:llä ja Primuksen Sailing the Seas of Cheese -lp:llä sekä lauloi/videoi yhden Cole Porter -sävelmän AIDSin uhreja tukevalle Red, Hot & Blue -kokoelmalle.

Edelleen Waits teki musiikin Black Rider -näytelmään, jossa työkavereina toimivat ohjaaja Robert Wilson sekä ikikapinallinen kirjailijalegenda William Burroughs. Black Rideria on jo esitetty Keski- Euroopassa loppuunmyydyille katsomoille. Hampurin Thalia-teatteri, jossa näytelmän ensi-esitykset pidettiin, kiirehti heti tilaamaan Waitsilta ja Wilsonilta toisenkin työn. Aiheena on tällä kertaa Lewis Carrollin vanha tajunnanvääntäjä Liisa Ihmemaassa.

Lisäksi Waits ehti näytellä Hector Babencon uusimmassa filmissä, At Play in the Fields of the Lord, sekä Francis Ford Coppolan uudessa tulkinnassa kauhuklassikko Draculasta, jossa Tom eläytyy Renfieldin osaan.
Kiireistään huolimatta hän löysi aikaa organisoida ja esiintyä, mm. Fishbonen, Goddamn Liarsin ja Los Lobosin kanssa, rahankeruukonsertissa Los Angelesin mellakoiden uhreille.

Merkittävänä saavutuksena voidaan pitää sitäkin, että Waits voitti pitkän oikeusjutun amerikkalaista Frito-Lay-yhtiötä vastaan, joka mainoksessaan käytti Waits-imitaattoria. Ironista kyllä, imitaattori paljastui sankarimme intohimoiseksi ihailijaksi, joka tunnontuskiaan lievittääkseen toimi avaintodistajana Frito-Laytä vastaan. Waitsia ei häirinnyt se, että tuntematon muusikko hyötyi hetkellisesti hänen persoonansa luvattomasta käyttämisestä vaan se periaatteellinen kysymys, että häntä käytettiin mainonnan välineenä.

PRIMITIIVIRADIKAALI

Bone Machinen painolastina ovat sitä edeltäneen huikean albumitrilogian ja pitkän tauon virittämät vahvat ennakko-odotukset. Swordfishtrombonesilla, Rain Dogsilla ja Frank’s Wild Yearsilla (ja Night On Earthillakin) Waits sukelsi niin syvälle perkussiivisesti nyrjähtäneeseen mielentilativoliinsa, että jollekin täysin muulle alkoi muodostua samankaltainen sosiaalinen tilaus kuin minkä tuo trilogia onnistuneesti lunasti monen albumin mittaisen juoppolalli-hipster-romantiikan jälkeen.

Täysin muuta emme kuitenkaan saa ja siksi ensi reaktioni Bone Machineen oli lievä pettymys. Perkussiotrippi jatkuu, syvemmälle kuin koskaan: Waits hoitelee nyt itse koko lyömäsoitinarsenaalin rumpusetistä erilaisiin ennenlyömättömiin löytötavaroihin, joista hän hakee uusia ääniä lapsen uteliaisuudella. Samoin jatkuu kapinointi homogenisoitua sointikäsitystä ja siloiteltua studiotekniikka vastaan. Etnolevyjen kenttä-äänityksiä lähentelevä Bone Machine nostaa Waitsin lo-fi-kulttuurin tinkimättömimmäksi puolestapuhujaksi.

Koko jutun avainsana on tinkimättömyys. Levyä enemmän kuunnellessa sen syvyys paljastuu. Tom Waits ei flirttaile eksotiikalla pinnallisesti, vaan on pitkäjänteisellä tutkimusmatkalla kesyttömämmän äänikuvan poikkeavassa maailmassa. Yhä enemmän hän omaksuu popmusiikin primitiiviradikaalin riskialttiin roolin. Saman, jonka Captain Beeflheart takavuosina veti niin komeasti kunnes sai tarpeekseen levy-yhtiöiden “isoveli valvoo” -asenteesta.

Jostain syystä Waits kuitenkin onnistuu viemään kummallisuutensa läpi paljon suuremmalle yleisölle. Marginaalihahmona häntä ei ole pidetty enää aikoihin, vaikka mies meloo jatkuvasti yhä kauemmas valtavirrasta. Onko maailma muuttunut niin paljon, vai johtuuko menestys vain hänen balladiensa juovuttavasta sentimentaalisuudesta ja rähjäiseen imagoon kuuluvasta itsensä parodioinnista, joka taittaa kärjen omituisuuden uhkaavuudelta?

Bone Machinella Waits pitää silmällä taipumustaan romanttisuuteen ja tiivistää sen levyn neljään kauniiseen balladiin. Huumori ei tällä kertaa ole kovin pinnassa, mutta sen laatu on pistämättömän boheemia. She’s Such a Scream tanssii Stones-riffin kanssa cha-cha-chata ja rupisen slidekitaran saattamassa Jesus Gonna Be Heressä – Waitsin ensimmäinen gospel – Vapahtaja saapuu “upouudella Fordilla”. Massiivisesti rokkaava Going Out West päästää ilmat jenkkien ainaisista Hollywood-unelmista, eikä banjovetoista Murder in the Red Barniakaan pääse maalaiselämän ihannoinnista syyttämään. Vedenalaiselta kuulostava The Ocean puolestaan huuhtoo hukuttautumista suunnittelevan ihmisen ajatuksia.

LAULUJA KUOLEMASTA

Kaiken kaikkiaan kuolema eri aspekteineen putkahtelee Bone Machinella esiin tämän tämän tästä. Se sopii levylle, jonka nimikin viittaa ihmisen väliaikaisuuteen. Tom Waitsin mukaan me olemme kaikki luukoneita. Menemme ennen pitkää rikki ja sitten meidät korvataan uudemmilla malleilla. Nuoremmilla malleilla. Oivallus on syvällinen, ja tarpeellinen yhä epätoivoisemmin ikuista nuoruutta tavoittelevalle länsimaiselle ihmiselle.

Monissa kappaleissa Waits kohtaa todellisuuden välittömämmin kuin koskaan ennen. Ehkä siksi Bone Machine ei ole synkästä aihepiiristään huolimatta masentava levy. Sen ytimessä jytisee alkukantainen elinvoima, joka välittyy kuulijalle suoraan solutasolla sillä välin kun aivot ratkovat laulujen karu- ja yhtälöitä.

Dirt in the Ground -surumarssi kiteyttää ihmiskunnan osan 90-luvulla lähes buddhalaisesti: ”Hell is boiling over/and heaven is fall/we’re chained to the world /and we all gotta pull.” Apokalyptinen The Earth Died Screaming ei selityksiä kaipaa ja rehvakkaasta lapsekkuudestaan huolimatta myös I Don’t Wanna Grow Up -rämpytys paljastaa tekijästään jotain olennaista. Yhteiskunnan mädännäisyys ja sen likaisen työn tekijät ovat – Waitsille poikkeuksellisesti – selvä osoite burleskimaisessa In the Coliseumissa ja sielun sopukoita hyytävässä Black Wingsissä, jota olen taipuvainen pitämään Waitsin kenties kaikkien aikojen parhaana lauluna.

Mutta mistä tämä viehtymys viikatemiehen toimintaan ja lo-fi-äänitykseen? Entä Kathleen Brennanin osuus ja mistä ylipäätään tulevat vaikutteet mysteeri-hipsterin musiikkiin?

Näihin ja moniin muihin kysymyksiin vaadin vastausta Tom Waitsilta itseltään. Tehtävä osoittautui vaikeaksi. Kuurupiilo on Waitsin luonnollinen olomuoto ja vertauskuvallisia kertomuksia hänellä riittää enemmän kuin Jeesuksella konsanaan ainakin kun kosketellaan hänen omaa henkilöään. Toisaalta musiikin ja taiteen tekemistä yleisemmin sivuaviin vakaviin kysymyksiin hän vastaili hyvinkin suorasukaisesti. Tom Waitsille sitoutuminen ja asiallisuus ovat äärimmäisiä kauhistuksia, mutta ilmeisesti hän ei voi sille mitään, että vaimo, lapset – joita pariskunnalla on viisi – ja moraalinen selkäranka ovat hänelle hyvin tärkeitä asioita.

Mehevästi ristiriitainen tapaus siis, kaiken kaikkiaan.

JATKOA SEURAA! LUE MYÖS:

OSA 2: TOM, EI TUO OLE MIKÄÄN VASTAUS!
OSA 3: ÄLÄ VIITSI, TOM! OLE NYT REHELLINEN!