TOM WAITS 2/3: Tom, tuo ei ole mikään vastaus!

Tom Waits -arkistojuttumme vuodelta 1992 on ehtinyt toiseen osaansa. Nyt Tom Waits vastaa puhelimeen ja Jussi Niemi aloittaa tenttaamisensa.
13.9.2012 13:16

Syyskuussa 1992 Tom Waits julkaisi huikean Bone Machinen. Soundin Jussi Niemi soitti silloin Waitsille ja jutteli hänen kanssaan hyvän tovin. Julkaisemme tuon pitkän artikkelin nyt kokonaisuudessaan. Alun perin kuudelle sivulle levittäytynyt, reilun 30 000 merkin juttu julkaistaan Soundin nettisivuilla kolmessa osassa. Ensimmäisessä osassa kurkistetaan Bone Machinen sisään ja kerrataan Waitsin uraa. Toisessa ja kolmannessa osassa päästään juttusille Tomin kanssa. Legendaarista kamaa.

OSA 1: LUUKONEELLA TAIVAANRANNAN TAA
OSA 2: TOM, EI TUO OLE MIKÄÄN VASTAUS!
OSA 3: ÄLÄ VIITSI, TOM! OLE NYT REHELLINEN!

OSA 2: TOM, EI TUO OLE MIKÄÄN VASTAUS!

Teksti: Jussi Niemi
Julkaistu alun perin Soundissa 10/1992

Tiesin soittaneeni oikeaan numeroon kun luurista kuului kilinää, kolinaa, kirskutusta, hajamielistä örinää, viheltelyä ja ylipäätään seitsemän pienen kääpiön kaivostoimintaan viittaavaa hälyä. Viimein ruosteisen kuiva ääni sanoo:

– Öh-höh… Niin?

Viitaten saamaani pressitiedotteeseen, jonka mukaan Waits on muuttanut Los Angelesista jonnekin maaseudulle, yritän viattomasti kartoittaa hänen uutta kotipaikkaansa.

– Joo, mä olen kotona Kaliforniassa… täällä takamailla. Niinku Hannu ja Kerttu, heh-heh, Tom väistelee varoen huolellisesti antamasta mitään tarkempia koordinaatteja.

Hän puhuu verkkaisesti, jonkinlaisella vanhan kansan yleisslangilla, josta turhaan odottaa moderneja rock-ilmaisuja tai man-sanaa. Ääni on suhteellisen rehevä, mutta ei mitenkään erityisen rankka kuten levyillä.

Miten maalla asuminen on vaikuttanut mentaliteettiisi ja fiiliksiisi?

– No, kahvi on kauheeta täällä ja teillä on paljon kuolleita eläimiä… eikä radiosta tule muuta kun puhetta… Haaskalintuja riittää.

Jaaha. Puhutaanko Bone Machinesta? Mistä viivytys? Levynhän piti ilmestyä jo maaliskuussa…

– Niinkö? En ole kuullutkaan… Tota, se oli varmaan kesken vielä silloin… Niin no, mä olen tosi surkee suunnitteleen mitään.

Saamani prosyyri kertoo sinun melkein tyystin kyllästyneen studioon ja levyttäneen Bone Machinen paljolti jossakin vajassa. Pitääkö paikkansa? Miten äänitykset jakautuivat?

– Suurin osa tehtiin vajassa. Se on sementtilattiainen iso huone, jossa on nariseva ovi ja kuumavesilämmitin, karttoja seinillä ja runsaasti hämähäkkejä nurkissa.

Antavatko ne jonkin tietyn ominaisuuden levyn soundille?

– Sitä mieltä mä olen. Joihinkin studioihin mennessä ajattelee ensimmäiseksi, että täällä ei mikään voi elää. Niinku joissain asunnoissa ajattelee, että mä en koskaan voisi elää täällä… Mä en voisi koskaan tuoda kavereitani tänne. Musiikin kanssa on sama juttu.

Kahvi on kauheeta täällä ja teillä on paljon kuolleita eläimiä.

Monissa kappaleissa on suorastaan kenttä-äänityksen tuntu. Tavoittelit sitä ihan tarkoituksella?

– Niinkö? Hyvä, Tom naurahtaa voitonriemuisesti. – Tota, en mä sitä ihan totaalisesti tavoitellut, jossain määrin kyllä, koska… Jos olisin toiminut täysin omien halujeni mukaan niin sitä ei haluaisi kuunnella kukaan muu. Se kuulostaisi siltä niinku se olisi tehty… lentokentän laidalla (naurua).

Kyllä se aika far out on nytkin. Kiiruhdan lisäämään, että minulle se sopii mainiosti. Mutta olen ihmetellyt miksi juuri sinä pystyt tekemään näin far out -kamaa ja myymään sen kohtalaisen suurelle yleisölle ympäri maailmaa…

– Uh-huh. Tiedä hänestä…

Tom, ei tuo ole mikään vastaus!

– Jaa, no… Mä en tiedä miten suuri mun yleisö on! Niinku jotkut tyypit valittaa aina, ettei ne voi mennä mihinkään ilman poliisia koska niitten fanit vaivaa niitä aina, ravintoloissa, elokuvissa, joka paikassa. Mua vaivaa tosissaan vaan kaks tyyppiä (kähisevää naurua)… Toinen on maantiepoliisi Texasissa ja toinen on yks nainen illinoisilaisessa mielisairaalassa. Ne ei jätä mua rauhaan! Muuten mulla ei ole ongelmia…

Maitokaupassa kukaan ei lotkauta korviaan? Vaivaako se sinua joskus?

– Totta helvetissä! Jos meen vaikka levykauppaan ja haluan pientä extrahuomioo… Mutta en mä siitä mitään numeroo tee. Varisen vaan hiljaa maahan. Jumaliste, mikä mesta? Ei tiedetä kuka meikä on! Ette kai te niin pihalla voi olla?!? Ei vaan, ihan oikeesti mä en tee ittestäni numeroo.

HÄIJYT PIKKU PIRULAISET

Millä idealla ryhdyit Bone Machinea tekemään?

– Yritin tehdä jonkinlaista Halloween-musaa, you know? Ihan vaan säikytelläkseni itteeni… tietyillä pakanallisilla rituaaleilla… Mä tykkään sellaisesta meiningistä. Musta laulujen tekeminen on rituaali. Siinä tuodaan joukko ihmisiä huoneeseen ja niillä on esineitä, joilla luodaan melua. Joku johtaa tilannetta ja ohjaa niitä muita ja toivoo, että jokaisen osanottajan mukanaan tuoma elämä jotenkin siirtyisi niihin lauluihin. Tuot kaikenlaisia juttuja siihen huoneeseen ja yrität saada ne tarttuun siihen lauluun, mitä ollaan tekemässä. Ensin täytyy teipata kaikki avaimenreiät, ettei se laulu pääse karkuun. Sitten se on saatava kiinni…

Sinä suhtaudut lauluihin jonkinlaisina olentoina… häijyinä pikku pirulaisina, jotka ikään kuin piileksivät varjoissa mistä ne on pyydystettävä.

– Ne on häijyjä pikku pirulaisia, Tom vahvistaa painokkaasti ja jatkaa: – Muhun toi ajatus vetoo. Eikö suhun?

Mikä ettei. Ymmärrän sen hyvin, mutta minusta on mielenkiintoista, että kun toiset lauluntekijät ajattelevat tuohon tyyliin, niin toiset ovat sitä mieltä, että kyse on yksinkertaisesti vain kovasta työstä jotta saa ne mankeloitua ulos tajunnastaan, viidessä minuutissa, viidessä päivässä, tai viidessä viikossa…

– Jotain siinä aina mankeloituu kun lauluja tehdään, koska studio voi muistuttaa melkoisesti teurastamoo. Täytyy olla varovainen, ettei roiski verta pitkin seiniä ja suolenpätkiä pitkin lattiaa. Alaikäisiltä on ehdottomasti pääsy kielletty, Tom ilmoittaa vakavana kuin vanha sheriffi.

Itse asiassa koko albumi on eräänlainen walk on the dark side. Kuolema ja murhat ovat kovasti tapetilla ja parissakin kohtaa julkituot (vähän eri sanakääntein) sellaisen ajatuksen, että helvetti ei sua halua ja taivas on buukattu täyteen.

– Joo, heh-heh. Mä luin sen sanomalehden otsikosta. Siinä sanottiin maailman ongelmien johtuvan siitä, että taivas on ollut täynnä vuodesta 1972 lähtien ja ihmiset käyttäytyy huonosti koska ne tietää sen.

Se on käsittääkseni Jehovan Todistajien idea, että taivaaseen mahtuu vain joku konkreettinen lukumäärä ihmisiä ja…

– Lippuja on myyty liikaa ja nyt on hirvee joukko erittäin vihaisia ihmisiä, jotka osti lipun mutta ei pääse sisään. Ne on sen karun valinnan edessä, että niitten on joko mentävä helvettiin tai palattava tänne maan päälle, näkymättöminä tai jotain.

Taivas on ollut täynnä vuodesta 1972 lähtien ja ihmiset käyttäytyy huonosti koska ne tietää sen.

Minkä tähden kuolema sinua nykyään askarruttaa näin kovasti? Ihan vakavasti puhuen…

– Jessus… Mä en oikein tiedä, Tom miettii suhteellisen vilpittömältä kuulostaen. – Kai se on sitä, että kuvittelee niinku pitävänsä sen loitolla, jos laulaa siitä. Ei mulla vakavia masennuskohtauksia ole, jos sitä tarkoitat (nauraa)… Mä olen vaan vähän taikauskoinen. En esimerkiks soita koskaan pianoo rahaa taskuissani.

Mitä siitä seuraa?

– Mistä sen tietää, enkä mä halua ottaa selvää. Ihminen elättelee tollasia taikauskoja… Ongelma on siinä, että jotkut ei usko niihin ja se antaa niille enemmän valtaa… Että jos vaikka painaa syyliään kivellä ja heittää sitten sillä ohi kulkevaa hautajaissaattoa niin pääsee syylistään tai jos juo vettä esi-isänsä pääkallosta niin paranee kaatumataudista…

WAITSIN VOODOO

Oletko tutustunut voodoohon?

– En mä siitä oikeestaan mitään tiedä paitsi että sillä on suuri mahti. Se on elävä voima…

Bone Machinella on muutamia kappaleita – ja olen havainnut musiikissasi viitteitä siihen suuntaan ennenkin – joissa on selvää voodoo-ilmapiiriä.

– En tiedä millanen voodoo-ilmapiiri on tai onko voodoo-ilmapiiriä ylipäätään, Tom väistelee.

Myönnän, etten minäkään tiedä, mutta että tunnen sen vaistomaisesti aina sellaista kuullessani. Tämä kolahtaa Tomille kovasti. Hän toistelee lausettani ja nauraa sillä tavalla kummallisen katkonaisesti, kuin vähämielinen renkipoika, että epäilen koko naurua imago-pohjaiseksi viritelmäksi. Sitten hän vaihtaa äkisti aihetta.

– Jarmusch oli Helsingissä kuvaamassa. Näitkö filmauksen?

En, mutta haluaisin tietää millä tavoin valmistauduit tekemään musiikin Helsinki Moodiin (Night On Earthilla)? Olet käynyt Helsingissä kerran. Perustitko tunnelman silloin saamillesi vaikutelmille vai mille?

– Yritin vaan tavoittaa öisen sataman tunnelman, äänet, laivat, you know… Olen käynyt vain kerran Helsingissä ja olin silloin koko ajan aika lailla päissani.

Tiedän. En ollut paikalla mutta kuulin siitä. Tämä laukaisee langan toisesta päästä taas tuon idioottihekotuksen. Sitten Tom toteaa kuivan asiallisesti, ettei hänellä ole eväitä todella tietää millainen kaupunki Helsinki on tai millaisia sen asukkaat ovat.

Miten yleensä valmentaudut soundtrackin tekemiseen? Näyttääkö ohjaaja raakakopioita filmistä vai antavatko he suullisia osviittoja?

– Jarmusch näytti mulle koko elokuvan. Sitten me mentiin yhdessä studioon. Jim oli vahvasti mukana koko hommassa. Me kokeiltiin eri juttuja ja viikossa se oli valmis. Jim Jarmusch on ainutlaatuinen taiteilija ja meillä on hyvä yhteisymmärrys, jonkinlainen pikakirjoituskommunikaatio.

Sinulla on ollut ilo työskennellä useampien todella kiinnostavien taiteilijoiden kanssa elokuvapuolella, esimerkiksi valokuvaajanakin mainetta niittäneen Robert Frankin ja kirjailija William Burroughsin kanssa. Miten yhteistyö on sujunut muiden kuin Jarmuschin kanssa?

– Hyvin se on sujunut kaikkien kanssa, Tom väittää. – Yhteistyössä kenen tahansa kanssa pitää olla kaks erilaista, omaperäistä näkökulmaa, jotka sopii yhteen. Jos molemmilla on sama näkökulma, niin toinen on tarpeeton. Paras yhdistelmä on jalaton kääpiö sokean jättiläisen olkapäillä rynnistämässä rohkeesti metsään. Jos näkemykset ei sovi yhteen niin päädytään väärälle polulle ja voidaan eksyä lopullisestikin… Tai tiet eroo ja myöhemmin joku löytää kääpiön mutaan tukehtuneena.

VAIMON OPISSA

Työskentely oman vaimon kanssa on varmaan oma lukunsa. Mitkä ovat sen edut ja haitat?

– Olen oppinut Kathleeniltä todennäköisesti enemmän musiikista kuin keltään muulta. Hän on peloton ja hänellä on hieno melodiantaju, Tom kehuu.
Kun lisään Brennanin melodiakäsityksen olevan erittäin irlantilaisen Waits myöntää vaimonsa olevan irlantilaista syntyperää ja saaneen katolisen kasvatuksen illinoisilaisella farmilla.

– Me ollaan niinku lapsia… Mun parhaat tutkimusretket lapsuudessa tapahtu silloin kun leijan naru katkesi ja mun täyty haeskella sitä parin mailin päästä. Musiikissa se menee hyvin samaan tapaan… Ja tietysti sitä haluaa jonkun vahtivan tulta sillä välin kun itse käy yläjuoksulla… Vaikka joskus kun kuvitelmat (fiction) ja todellisuus (reality) kohtaa niin tuloksena on hankausta (friction), Tom runoilee ja nauraa päälle, nyt hyvin luonnollisen tuntuisesti. – Meillä on viisi lasta, joten meillä on täällä aika villiä…

Nyt kun teit I Don’t Wanna Grow Up -laulun, niin vetävätkö lapset sinua tilille tekemisistäsi tai sanomisistasi sen avulla?

– Eh-heh, tota… Se on niitten suosikkipiisi. Ne sen teki! Me tehtiin se autossa, koko perhe.

Minun on tosi helppo samaistua siihen lauluun. Joka päivä ihmettelen, sinun sanoillasi: how the hell did it get here so soon? En millään tajua, että olen jo yli 40…

– Tiedän. Olen itse 42. Aika rientää. Musta syyskuun (september) ja lokakuun (october) välissä pitäisi olla lisäkuukausi: deadender.

Kuinka niin?

– Mun takki tuntuu silloin aina liian pieneltä. Lapset häipyy kouluun ja mä olen studiossa… Mun pitäisi saada lisäkuukausi ennen kun lähden Saksaan marraskuussa. Silloin mulla pitäisi olla Liisa Ihmemaassa -musiikki valmiina, mutta se on vielä kesken. Mulla alkaa päässä heittää kun ajattelenkin asiaa, Tom huokaa.

Haluat varmaan siitä jotakin erilaista. Kun tekee noin paljon hommia kuin sinä, niin itsensä toistamisen vaara on aika suuri.

– Sehän siinä on. Haluan siitä jotain aivan erilaista! Uutta musikaalista sivistystä! Vaimo auttaa tässä asiassa. Kathleen sanoo: hyvä yritys! Se tarkottaa: montako kertaa aiot tehdä ton laulun? Me rohkaistaan toisiamme meneen oikeeseen suuntaan. Kathleen on siinä hyvä… Se on villein mun tuntema ihminen… pitää mutkin villinä…

AUTO KASVATTI SIIVET

Vai niin. Olenkin joskus miettinyt miten villi sinä todellisuudessa olet. Totta puhuen en koskaan oikein uskonut, että olit oikeasti rappiolla silloin kun vedit sitä huonomaksaisen boheemipummin roolia niin innokkaasti.

– Jaa… No, on tässä päädytty pari kertaa ihan kuilun partaalle. Painoin jarrua liian myöhään. Kärry liukui jo reunan yli, mutta sitten mulle tapahtui se sarjakuvajuttu: auto kasvatti siivet, Tom kuvailee sarjakuvamaiseen tapaansa ja paljastaa viinan olleen hänelle ongelma.

Ehkä joku ylhäällä pitää sinusta. Oletko uskonnollinen?

No, on tässä päädytty pari kertaa ihan kuilun partaalle. Painoin jarrua liian myöhään.

– Hmmm… En sano en, koska silloin sulkisin kaikki ovet, mutta… En tiedä. joku siellä ylhäällä on ja sillä on ongenvapa, nahkaruoska ja kalotti päässä ja se syljeskelee paperikuppiin… muistiinpanoja tehdessään. Yks ystäväni otti pianotunteja yhdeltä vanhalta naiselta. Kerran koulun jälkeen se meni tunnille ja kuuli pianonsoittoo autotallista, mutta se ei ollenkaan kuulostanut siltä naiselta. Paremminkin kissalta kävelemässä koskettimilla. Mutta naisella ei ollut kissaa, joten ystäväni luuli sen olevan joku lapsi. Kävi ilmi, että ne oli sen naisen jalat jotka hiveli koskettimia, koska se roikkui pianonvaijeriin hirttäytyneenä ylähirrestä. Siitä tuli kuulemma hyvin musikaalinen ääni.

Takuulla, sanon hiukan kiusaantuneena siitä, että Tom hukkaa kallista aikaa näihin loputtomiin tarinoihinsa. Jostain syystä kommenttini kirvoittaa Waitsista taas ankaran hekotuskohtauksen. Millaista oli työskennellä Burroughsin kanssa, kajautan päättäväisesti naurun sekaan.

– Eeh-heeh… Burroughs on kuin metallipöytä. Se on niinku… todellinen Mark Twain! Mörkö keskipisteessä! Viisas kuin keisari ja skarppi kuin kirjanpitäjä!

Minusta teillä on vähän samantapainen huumorintaju.

– Tiedä hänestä. Burroughs pitää takanreunuksellaan ihmisen pääkalloo. Se on kun pikkupoika, joka lähti pihalle… enkä usko että se tuli koskaan takasin. Burroughs meni todella ulkopuolelle. Sillä on paljon viisautta, mutta myös paljon demoneja, enkä usko, että se pitää naisista. Nuorekkaimmillaan se oli viinakauppaan mennessään, kirmasi kuin pikkupoika lakritsia hakeen. En tiedä Burroughsista paljoakaan… paitsi että se suljettiin perheen varoista koska se oli musta lammas.

Niin, hän ylläpiti heroiinitapaansa vuosia suvulta saamillaan viikkorahoilla.

– Siinä vasta hieno trikki, Tom ihastelee pitkästi yli 70-vuotiaan mutta yhä päivittäin työskentelevän Bill-sedän kujeita.
Tom jatkaa mietteliäästi: – Ihmiset on mysteerejä. Sitä voi tuntea jonkun koko ikänsä eikä silti tiedä siitä mitään. Loppujen lopuksi me ollaan kaikki (huokaa dramaattisesti) yksin… Pelkkää kuraa maassa.

Pidän kovasti Dirt in the Ground -kappaleestasi. Varsinkin näin syksyllä kun täällä Suomessa pimeys ja kylmyys lisääntyy joka päivä kiihtyvällä vauhdilla. Aamiaisellakin on sytytettävä keittiöön valot että näkee syödä. Tunnelma on armoton kun seisoo kotona villahousut jalassa, sisällä, ja vituttaa niin saatanasti vaan noin ylipäätään. Silloin on tosi hienoa kuunnella kun sinä lupaat, että soon we’re all gonna be just dirt in the ground. Siitä ei voi lähteä kuin ylöspäin.

Tom hirnuu innoissaan:

– Upeeta! Suurenmoista!

JUTTU JATKUU:

OSA 1: LUUKONEELLA TAIVAANRANNAN TAA
OSA 2: TOM, EI TUO OLE MIKÄÄN VASTAUS!
OSA 3: ÄLÄ VIITSI, TOM! OLE NYT REHELLINEN!

 

 

 

Lisää luettavaa