SOUNDI 1 / 2006

KUUKAUDEN DEMO: Widescreen Mode

Samu Brusila (laulu),

Janne Lahtinen (kitara),

Janne Stenroos (basso),

Janne Aaltonen (rummut)

www.widescreenmode.com

Vaikea sanoa, kuinka paljon riihimäkeläiskvartetti on viime kerrasta petrannut, mutta se on sivuseikka, sillä isollaan oleva pumppu menisi sokkotestissä läpi neljän biisin promollaan pidemmänkin linjan jyrästä. Ja sitähän Widescreen Mode tavallaan onkin – soittovuosia miehistöllä on ansaittu jo roppakaupalla – joten kuukauden bändin paikkaa ei sinällään tarvitse tämän yksilöllisemmin perustella. Kannuksia myös metallipuolelta hankkineella porukalla on todellakin crossover-henkeä, sillä kitarat soivat raskaasti ja terävästi, mutta syntsissakaan ei ole säästelty. Viime kerran pop metal käyköön määritelmästä tälläkin kertaa. Yllättävänkin paljon poliittista sivujuonnetta viereensä kutova, komeisiin kansiin pakattu promojötkäle ansaitsee myös viimeksi peräänkuuluttamat hittiraidat. We Don’t Need Your War käy päälle kuin takavuosien julkkissyyttäjä Ritva Santavuori ja Everlasting Bombin kertosäe tuulettaa kuin Bon Jovi kunniansa päivinään.

Widescreen Mode – haastattelu

Widescreen Moden väki on soittanut yhdessä jo niinkin kauan aikaa sitten kuin 90-luvun alussa Fairlanen nimellä. Kuinka paljon soittokokemus ja toistensa tunteminen auttaa bänditoiminnan arjessa runsaat 10 vuotta myöhemmin? Rumpali Janne Aaltonen ottaa vastuun vastauksista.

– Kyllä se auttaa todella paljon. Huomattavasti helpompi on pallotella ideoita, kun tietää miten asiat kannattaa esittää toiselle. Siihen liittyy myös tiettyä toisen kunnioittamista, joka syntyy aidosti vain pitkän ajan kuluessa. Lisäksi uskaltaa katsoa yhdessä pitkälle eteenpäin, kun takana on riittävästi yhteisiä kilometrejä.

– Soittokokemus on ajan myötä saatu luontaisetu, jota ei useinkaan tule enää mietittyä, mutta tietysti siitä on suurta hyötyä. Kaikki kuitenkin perustuu hyviin biiseihin ja eniten kehitystä tapahtuukin tänä päivänä juuri biisintekopuolella.

Demoefekti on jaettu metallin ja muun musiikin kesken. Kaksi viimeisintä demoanne on arvosteltu jälkimmäisessä osiossa, mutta olette keränneet kiitosta myös paljon metallipiireissä. Missä Widescreen Moden sydän sykkii ja onko kategorisoinnista mielestänne hyötyä vai haittaa? Entä missä näkisitte bändinne musiikilliset juuret?

– Rehellisesti täytyy sanoa, että eniten meitä kaikkia kuitenkin sykähdyttää melodiat, joista saa kylmät väreet ja toiseksi tykitykset, jotka saa pään heilumaan. Meidän juuret ovat perinteisemmässä metallissa, mutta oksien versot kukkivat vahvasti tässä päivässä.

– Universaalit kategoriat, kuten metalli tai vaikkapa rock ovat hyvinkin hyödyllisiä, mutta siitä hienojakoisempiin mentäessä kohtaa usein väkinäiseltä tuntuvaa pakkolokerointia. Silloin kun kategorisointi auttaa kuulijaa valitsemaan häntä kiinnostavaa musiikkia, on homma mielestäni hoidossa.

Another Dayta on hiottu aikaa ja vaivaa säästämättä. Kiinnitetäänkö sävellystyön jälkeen suurin huomio sovituksiin, soundeihin vai kenties johonkin muuhun osa-alueeseen?

– Biisien valinta on osa-alue, johon varmaankin kiinnitetään eniten huomiota, mutta biisikohtaisesti eniten aikaa menee juuri sovittamiseen ja soundeihin. Biisi tietysti on saanut sielunsa jo paljon ennen sitä, eikä hyvät soundit ja sovitus pelasta huonoa biisiä. Kun miettii kuinka monta keskinkertaista biisiä pitää tehdä yhtä hyvää biisiä kohden, kyllä sitä aikaa taitaa eniten kulua sävellys- ja sanoituspuolella.

Musiikkityylinne ei ole juuri tunnettu poliittisesta sitoutumisestaan, mutta Another Daylla sekä We Don’t Need Your War ja Everlasting Bomb tuntuvat ottavan kovasti kantaa. Onko näin?

– Kyllä näin voidaan sanoa. Sota ja rakkaus ovat olleet meidän biiseissä keskeisiä teemoja ihan alusta asti. Siinä sivussa on tullut myös kritisoitua yhteiskunnallisia epäkohtia. Meidän tapa ottaa kantaa johtaa juurensa juuri perinteisemmän metallin puolelta. Tarkoitus ei ole mitenkään erikoistua tälle osa-alueelle, mutta tällä kertaa nämä biisit tuntuivat oikealta ratkaisulta.

Bändinne on toistaiseksi hoitanut promootioasiansa perusteellisesti ja näyttävästi. Onko siihen panostamista eritoten suunniteltu ja mikä sen vaikutus levy-yhtiölle kiinnittämättömän bändin kohdalla mielestänne on?

– Kyllä sitä on tullut mietittyä. Haluamme musiikin lisäksi näyttää oman tapamme tehdä asioita. Ylipäätänsäkin asenne on se, että jos jotain asiaa ei voida tehdä kunnolla, se mieluummin jätetään tekemättä.

– Bändi saa osakseen enemmän kannatusta, kun kokonaisuus on kaikin puolin kiinnostava. Kun kannattajia on tarpeeksi, voi levyjä alkaa myymään vaikka itse. Toisaalta mieluummin ryhtyisimme yhteistyöhön ammattitaitoa ja kokemusta omaavan levy-yhtiön kanssa, mutta tulevat kuukaudet näyttävät ottavatko he onkeensa. Pöytä on joka tapauksessa katettu.

 

MUUT KATSASTETUT

Anuki
Anuki (laulu, Janne Nyyssönen (kitara, koskettimet), Jussi Kankainen (kitara), Petteri Vaalimaa (basso), Olli Huttunen (rummut)
www.varkaudenbandiklubi.com/anuki

Nimellään väkisinkin Anoukin mieleentuova Anuki sai mahdollisuuden kunnon demon tekoon voitettuaan paikallisen bändikilpailun solistisarjan. Tietty karisma ja itseluottamus välittyy myös kotikuuntelussa. Myöskään taidoista eteneminen ei jää kiinni, sillä Anukilla on poikkeuksellisen kaunis ääni. Mutta koska ainakaan tämän demon perusteella solisti itse ei kirjoita kappaleitaan, on haastetta löytää laulajan suuhun sopivia ja laadukkaita kappaleita. Nytkin huomio kiinnittyy enemmän paletin tyylikkyyteen kuin poikkeuksellisen korkealaatuisiin biiseihin. Sivuseikkahan tämä on, mutta kansien perusteella imagon rakentamisessa voitaisiin ottaa vähän löysemmin rantein.

Casual
Tp (laulu), Pete (basso), Jaakko (rummut), Simo (kitara), Poto (kitara)
www.casualband.com

Täälläkin maailmankolkassa ollaan jo niin valveutuneita, ettei viivettä suuren maailman trendikotkotuksiin mitata enää vuosissa. Casual on Franz Ferdinandit ja Braveryt kuunnellut sen verran tarkasti, että post new wave -soundi ei maistu keinotekoiselta. Biisitkin nykivät ja jumpsuttavat juuri kuten pitää. Yllättäen korva rekisteröi vaappuvaa englannin ääntämystä ja itse sävellykset ovat liian vaisuja edustaakseen näin kuumaa genreä. Casual on siis kiivennyt puuhun takamus edellä ja panostanut ensin muotoon ja sitten vasta sisältöön. Vielä ei toki ole liian myöhäistä, sillä näihin raameihin riittää parikin iskevää riffiä vetääkseen mukaan. Kunhan vain debyyttidemolla oleva into säilyy matkassa jatkossakin.

The Dogshit Boys
La55e (laulu), Pepe Dog (kitara, basso), AG Dog (kitara, basso), Leo Dog (rummut)
www.dogshitboys.com

Näillä main on jo pitkään ihmetelty, onko The Dogshit Boys lintu vai kala. Vai jotain aivan muuta. Ei bändi taida kuitenkaan vitsi olla, vaikka sellaisena olen sitä pitkään pitänyt. Visuaalisella puolella lainat ovat Turbonegrolle pahasti sakkoasteella ja suomeksi sekä englanniksi lauletut tekstit ovat varsin hämmentäviä. Ja kun nämä seitsemän biisiä on otsakoitu Chinese Democracy -otsakkeen alle, niin ei käy itsevarmuuden puutteesta äijiä syyttäminen. Vaikka alankin hiljalleen lämmetä bändin sekoilulle, tuntuu että porukka kantaa mukanaan ulkomusiikillista puolta vähän liikaa. Rahkeita sillä suoraviivaisen punk rockin paahtamisen saralla kuitenkin olisi. Keskitempoiset perusrockit sujuvat nahkeammin.

Electric Monk
Topias Jerkku (laulu), Lauri Vähänissi (kitara), Ilkka Elo (basso), Alex Torvela (rummut)
www.liuos.com/electricmonk

Topias Jerkun suurpiirteinen, hieman jimmorrisonmaisesti huoleton laulusoundi korjaa pisteplakkarin plussan puolelle ennen kuin demo on ehtinyt kunnolla startatakaan. Soundiin on selkeästi haluttu vanhahtavaa klangia ja siinä on myös onnistuttu. Electric Monkia on helppo kannustaa siksikin, että sen musiikki ei kuulu mihinkään ahtaaseen klikkiin, vaan se halaa avosylin kaikkea tykkäämisen arvoista. Ehkä parasta bändissä on kuitenkin rentous – kaverien ilo ja halu soittaa paistaa läpi demon rempseästä fiiliksestä ja niinpä kuulijallekin tulee tyytyväinen olo. Olisiko jännästi tallusteleva Simple Man oma suosikkiraita?

Figure
Vesa (laulu), Hummeri (kitara), Topi (kitara), Aku (basso), Huuge (rummut)
www.figuremusic.net

Kun musiikilliseksi innoittajaksi mainitaan Queens Of The Stone Age, on helppo vetää yhtäläisyysmerkit ainakin laulusoundin osalta. Figure säästää kuulijaltaan enimmät tuuletukset jo tuhnuisella soundilla, joka peittää alleen mahdolliset sävyerot – ensi kerralla oikea studio alle ja ulkopuoliset korvat mukaan, niin jo lähtökohdat paranevat. Kannattaa myös miettiä, mitä musiikin avulla halutaan tuoda esille, sillä selvää saaduista teksteistä ei ole paljoa kotiin kirjoittamista. Vaikka jäljet johtavatkin Palm Desertin sylttytehtaalle, en voi olla tsemppaamatta lupaavia kitaristinalkuja, jotka kuuliaisesti vetelevät esikuvansa staililla tusinariffittelyyn sortumatta.

Garage Flower
Antti Vanhatalo (laulu, kitara), Kimmo Vanhatalo (laulu, basso), Jukka Nissinen (kitara), Sampo Savolainen (koskettimet), Mimmi Pearlman (rummut)
www.garageflower.net

Viitisen vuotta sitten perustettu, mutta nykyiseen muotoonsa vuonna 2004 päätynyt Garage Flower koostuu suurista pop-entusiasteista, jotka ovat paneutuneet kulttuuriin myös listasijoitusten tuolle puolen. Lähtökohta on jo sinällään lupaava, vaikka vaarana onkin liiallisiin nokkeluuksiin ja piilomerkityksiin sortuminen. Tähän sudenkuoppaan Garage Flower ei kuitenkaan putoa, vaan kuuden biisin demolla on enimmäkseen hurmaavaa, urkuvetoista poppia monilla lisähöysteillä maustettuna. Bändin rakkauden Beach Boysiin kuulee eritoten laulusta. Vielä kun kiva sympaattisuus saataisiin lopullisesti käännettyä naseviksi biiseiksi, niin yhtyeen voisi toivottaa tervetulleeksi Suomen avaralle indie-kentälle.

International Auto
Veli-Matti Torkko (rummut), Janne Kuustie (laulu), Tuomas Kumpulainen (kitara), Tuuli Jartti (viulu), Tommi Saha (basso), Arto Koivuniemi (kitara)

Millainenhan selitys kätkeytyy bändin käsittämättömän nimen taakse? Mutta jos International Auton musiikkiin hakee johtolankoja, niin helpoimmalla itsensä päästää, jos vain mainitsee yhtyeen pitävän majaansa Oulussa. Muutamilla jäsenillä on kokemusta jo levyttäneistäkin outoiluakteista, mutta tällä demolla polku vie suoraan Radiopuhelimien tai jopa EBPSATRFM:n pakeille. Kokemus, itseluottamus ja mitään pelkäämätön hulluus luo ilmeisistä vertailukohdista huolimatta bändistä omaperäisen ja kiinnostavan yksikön. Paljon tilaa saava viulu puskee röyhkeiden kitaroiden ja raivokkaan laulun sekaan ja sopii soppaan paremmin kuin hyvin. Bändille on turha luvata laajaa sukseeta, mutta tietylle kansanosalle International Autosta voi tulla fanaattisen fanituksen kohde.

Julia’s Window
Jussi Lehtivuori (laulu, kitara), Kimmo Kaunisharju (kitara), Jari-Pekka Palo (basso), Tuomo Raitila (rummut)
www.juliaswindow.com

Musiikin jakelussaan nettiin panostanut yhtye lähestyy nyt perinteisen laserlevyn kera. Miksiköhän odotin seinäjokelaisilta soittoniekoilta poppia, kun vastaan rymistelee etevästi tuotettua ja angstisilla reunahuomioilla kyllästettyä rockia, raskasta ja modernia sellaista. Luvatut grunge-vivahteet ovat sentään jääneet lapsipuolen asemaan ja hyvä niin – moni samoilla linjoilla liikkuva bändi on onnistunut pilaamaan orastavan kiinnostuksen ummehtuneella ruutupaitarockilla. Ihan mahdottoman omaperäinen ei Julia’s Window’kaan toki vielä ole, mutta musiikista kumpuava vahva tekemisen tahto korvaa paljon. Biiseistä reipas Blacklight on nuutunutta pseudoballadi UV:ta kiinnostavampi.

Kurki
Kaiti Kink (laulu), Terra Aertus (rummut), Ignis Decorum (kitara, koskettimet), Aqua Spiritu (basso, huilu), Aer Vobiscum (kitara, koskettimet)
www.suhina.net/kurki

Aiemmin Pahana Kurkena tunnettu yhtye on tipauttanut nimestään etuliitteen pois, mutta soittaa edelleen suurella pensselillä maalattua rockiaan. Vaikuttimet on kuulemma imetty 70-luvulta ja post rockista, joskin jälkimmäisen nykysoundiin verrattuna Kurki kuulostaa kovin sisäsiistiltä. Enemmänkin vetäisin yhtäläisyysviivoja progeen tai bändiesimerkkejä mainitakseni vaikkapa Circleen mitä nyt Kurki pelailee enemmän suoranaisilla pop-sävyilläkin. Musiikki on oikeaoppisen polveilevaa ja lisäinstrumentteja on käytetty hillitysti – jotenkin vain tuntuu, että jonkin verran bändi pidättelee. Sellainen antaumuksellinen pää edellä syöksyminen uusiin suuntiin, joka musiikkityylille on ominaista voisi tehdä terää.

Laureate Pasi Hakulinen (laulu, kitara), Joni Eerola (kitara), Niko Vauto (basso), Heikki Ahonen (rummut)
www.laureateband.com

Tavoitteet ovat Laureatessa asetettu korkealle. Oikeinkirjoituksellisesti haastava yhtye soittaa perinteistä, aavistuksen hard rockin sukuista perusvääntöä, joka vaatii säveltäjiltä keskimääräistä enemmän. Niinpä tällekin demolle on päätynyt tutunkuuloisia sointukulkuja ja laulumaneereita. Ja kun vaatimustaso on asetettu taivaisiin, ei sijaa ole vähäisimmillekään lapsuksille, kuten oudon tahmealle yhteensoitolle. Läheisiä yhteyksiä muun muassa Bloodpitiin ja Teräsbetoniin hallussaan pitävä bändi voi vielä tarvita kontaktejaan, sillä tällaisenään ei Laureate asenteestaan huolimatta vielä vakuuta. Pienestähän homma toki on enää kiinni – esimerkiksi suunnitelmissa oleva uusi versio tästä demosta potkii persuuksille varmasti lujemmin.

Lucky 313
Jukka Reinivuo (kitara, laulu), Juha Uronen (kitara), Pasi Nousiainen (basso), Matti Leskinen (rummut)
www.mbnet.fi/~rayska/lucky13

Kuuntelu meinasi tyssätä heti Fight Backin järjettömään taustalauluörinään, jonka tarkkakorvaisempi tuottaja olisi ensimmäisenä siivonnut huspois. Rosoisehko äänimaailma ei tee muutenkaan Lucky 313:lle oikeutta, vaikka rouhealta tällaisen äijärockin pitää kuulostaakin. Nyt rutisevat kitarat ja yksioikoinen laulu ovat samasta tuubista puristettua ilman alkeellisempiakaan tason vaihtelua. Jatkossa homma hieman tasoittuu, mutta ensivaikutelma on jo pinttynyt päähän. Soitto on jotenkin lepsua ja lopputulos kuulostaa pakotetulta. Kiinnostavaa olisi myös tietää, haluaako Lucky 313 soittaa autotallirockia, hard rockia vai silkkaa heviä. Nyt kaikki vaikutteet ovat epämääräisessä klöntissä.

Oriental Jam
Simo Orpana (laulu, kitara), Kimmo Pekonen (kitara), Olli Wiik (basso), Jani Soikkeli (rummut), Saila Nykänen (taustalaulu)
www.orientaljam.net

Viime kerralla Oriental Jamia tuli soimattua muun muassa virkamiesmäisestä soitosta, mutta nyt ei tukkapöllylle ole vähäisintäkään sijaa. Erityisesti laulu on ottanut jättiläismäisen harppauksen eteenpäin ollen nyt yksi bändin suurimpia vahvuuksia sävykkyydessään. Ja kun biisit ovat monimuotoisia sävellyksinä eikä soittosuorituksina, on merkityksetöntä mihin lokeroon Oriental Jamin ahtaa. Kingston Wallilta ja progelta yhtye kuulostaa enää hyvin etäisesti. Nyt perinteisemmän rockin suuntaan siirryttyään vaarana on massaan hukkuminen, mutta nämä kaksi kappaletta antavat viitteitä siitä, että rahkeita kunnon hittibiisin kirjoittamiseen löytyy. Kehnompia eivät ole Seventh Floor ja Fire Of Allkaan.

Rockin’ Horse
Mio Smolander (laulu), Juho Keinonen (kitara), Tuomo Hietalahti (kitara), Erkka Leino (basso), Aarne Merisalo (rummut)
www.rockin-horse.org

Disappointed (pitäisikö olla Disappointment?) Blues lähtee käyntiin klassisella rutistusriffillä, joka paljastaa pelin hengen. Perinteistä ja asenteeltaan väkevää rockin veivausta ilman turhia kommervenkkejä tai hipsuttelua. Vielä intoa on enemmän kuin taitoa, sillä soitto ja laulu ovat keskenään melkoisessa epäsuhdassa ja paletti tuntuu useasti leviävän käsiin. Jotain bändin kaavoihin kangistumisesta kertoo, että ensimmäisen vedon olevan rempseää irrottelua, Away From Youn pitää olla balladi. Rupinen livebiisi ei kerro puolestaan yhtikäs mitään. Tältä pohjalta on hyvä lähteä rakentamaan tulevaisuuden kykyä, mutta joka sektorilta löytyy vielä opiskeltavaa. Se oma Hevos-soundi etsii vielä itseään. Aikaa nuorella bändillä on vaikka kuinka.

Rötösherrat
Juho Jakka (laulu, haitari), Olli Viitaniemi (kitara), Johannes Pykäläinen (Rhodes), Reino Karisma (basso), Antti Pekkanen (rummut)
www.rotosherrat.tk

Hienon nimen orkesterilleen valinneelta yhtyeeltä olisi toivonut musiikkinsa toteutukseen enemmän vennamolaista peräänantamattomuutta. Nyt suomenkielinen poprock suorastaan peruuttelee törmäyskohteita kiertäen. Inspiraation lähteet suomalaisilta pop-lyyrikoilta hakeneet musikantit ovat sivuuttaneet musiikillisen puolen lähes tyystin. Kappaleissa ei tunnu tapahtuvan oikein mitään ja soittokin on kovin vaisua. Yleinen ongelma teksteihin panostavilla yhtyeillä. Besserwissermäisenä huomiona ilmoitettakoon, että niin Tuomari Nurmiolla, Kauko Röyhkällä kuin Dave Lindholmillakin on kautta aikojen ollut särmää myös musiikissaan. Lähin vertailukohta Rötösherroille lieneekin Miljoonasade.

Scream For Change
Sami (rummut), Tatu (kitara), Kalle (kitara), Janne (basso), Neli (laulu)
www.screamforchange.com

Johan on vihaista. Scream For Change soittaa Pohjolassa terävimmän muotonsa saanut Refused-henkistä nykyttävää hardcorea. Hetken aikaa kesti ennen kuin ymmärsin, mikä demolta oikein puuttuu, mutta kun tajusin sen olevan loppuunsa asti hiottu metallinen studiosoundi, voi Scream For Changeen sopeutua suopeammin. Biisit nimittäin toimivat tarvittavalla antaumuksella ja rajoitetusta tyylivalinnasta huolimatta bändin oma persoonallisuus tulee esille myös riittävästi. Nelin ankara mutta vivahteikas huuto sekä ryhdikäs soitto takaavat rakennuskelpoiset palikat suunnitella seuraavaa iskua. Tästä Abduktiolle varteenotettava haastaja?

Space Bar Hoppers
Michael Karlsson (laulu), Teemu Kivimäki (kitara), Tuukka Kivimäki (urut), Petja Eklund (basso), Olli Kokkinen (rummut)
www.spacebarhoppers.com

Nuori turkulaisyhtye osoittaa kiitettävää rehellisyyttä ilmoittaessaan, ettei sen tavoitteet ja linjaus ole vielä bändille itselleenkään hahmottuneet. Tyylikäs retrosoundi todistaa, ettei aivoriihi teoreettisten asioiden parissa ole aina välttämätöntä. Space Bar Hoppersin musiikin kivijalan muodostaa 70-lukulainen ilmapiiri, johon Hammond-urkujen klassinen sointi ja raskaaseen rockiin viittaava ankara kitaransoitto sopivat aukottomasti. Deep Purplelta voi nykypäivänä kuulostaa muutkin kuin veltot baarinnurkkavätykset. Pinnan alta on turha raaputtaa mitään syvällistä, mutta eipä lunki ja jotenkin tasapainoinen musiikki tunnu sitä kaipaavankaan. Kesämökillä nauhoitetuksi demoksi myös soundit futaavat miehekkäästi.

The Verona
Aleksi Suoranta (laulu, kitara), Kimmo Jokela (kitara), Helend Jantsikene (basso), Tuomas Suoranta (rummut)
www.theverona.com

Nuoresta iästään – tai ainakin soittajiston iästä – huolimatta The Verona on ehtinyt tehdä tv-debyyttinsä ja lämmitellä isojakin orkestereita. Liekö sitten studiokipsi iskenyt vai mikä, mutta tällä demolla bändi vielä kompuroi perusasioiden äärellä. Mitään dramaattista ei ole pielessä, englannin ääntämys petraantuu treenillä, laulu muuttuu luontevammaksi itseluottamuksen kasvulla ja soittoa silmälläpitäen järjestetään muutamat treenisulkeiset. Oma levyhylly kannattaa käydä myös läpi, josko tunnistettaisiin mistä mikäkin suora lainaus on peräisin. Mutta jos The Verona on päässyt näillä eväillä tähänkin asti, tuskin se heti meinaa luovuttaa. Tyylikin on sopivasti Negativen tuntumassa.

Zoomonk
Petri Parkkali (kaikki instrumentit)

Normaalisti nämä yhden miehen viritykset eivät anna aihetta toimenpiteisiin, mutta Zoomonkissa Petri Parkkalin visio kantaa myös toteutusvaiheeseen asti. Vaikutelista on pullollaan arvostettuja hip-nimiä aina jazzista punkin kautta kraut rockiin bluesiakaan unohtamatta. Lopputuloksena ei suinkaan ole tuskastuttava sekametelikeitto, vaan askeettisen jäntevää rockia. Primitiivisyys on sukua esimerkiksi The Raveonettesin tai The Killsin pelkistetylle soundille, mutta Zoomonk kauhoo ainesosansa laajemmalta skaalalta. Tavanomaisiin yhden miehen bändeihin verrattuna biiseissä ideat eivät ole loppuneet kesken eikä tuima bassovoittoinen soundi kuulosta vain Casion napista painetulta.