KUUKAUDEN DEMO: MARTY THE RANDOM GUY
www.myspace.com/martytherandomguy
Yhdeksän kappaletta sisältävän omakustanteen avaavan Hooksin garageblues-tunnelmista tulee välittömästi mieleen The White Stripes. Raspikurkkuinen laulaja karjuu ilmoille sanat lihaa säästämättä ja laadusta tinkimättä, kitarasta hän repii meheviä blueslickejä vimmaisesti, minimalistiset rummut rokkaavat pienin liikkein maksimaalisesti. Ensivaikutelma on osaltaan harhaanjohtavaa, sillä Marty The Random Guy hallitsee bluesin ja rockin lisäksi herkemmät folk- ja country-sävyt sekä popnyanssit. Martyn musiikki ei pohjaudu myöskään minkäänlaiseen hillybilly -ironisointiin, vaan tyylivalinta tuntuu olevan kutsumuskysymys. On suorastaan ihmeellistä, kuinka Marty The Random Guy pystyy pukemaan tutut elementit näin tuoreeseen asuun. Herran kitarismi on juurevaa ja konstailematonta, mutta soitossa tapahtuu koko ajan mielenkiintoisia asioita. Tatsi on erittäin vakuuttava puhumattakaan mureasta ja laulavasta kitarasoundista. Vokalisointi on rohkeaa, sävykästä ja tasapainoista, ja siitä aistii artistin teeskentelemättömän karisman. Noin puolet kappaleista artisti esittää yksin. Vain harvat ja valitut selviävät tästä paljastavasta asetelmasta näin kunniallisesti kuin Marty. Rokkaavimmissa kappaleissa artistia avustavat rumpali ja muut satunnaiset vierailijat. Minimalistiset sovitukset löytävät alati mielenkiintoisia tulokulmia asiaan. Turkulainen bluesukko tekisi mieli asettaa kaksintaisteluun kollegansa, Boomhauerin Saku Krappalan, kanssa. Veikkaan, että kisasta tulisi tasainen.
Onneksi olkoon Marty, demovoittajan paikka on teidän! Olet suhteellisen nuori kaveri, mutta musiikkisi on varsin perinnetietoista ja juurevaa. Miten löysit juurimusiikin? Mistä syystä
koit sen omaksi lajiksisi?
– No, ainakin 12-bar-blues ja mollipentatoninen skaala tulivat tutuiksi heti, kun ystävystyin kitaran otelaudan kanssa 11-vuotiaana. Muistan myös kun olin pieni ja kuunneltiin faijan kanssa autossa Cashia. Myöhemmin thrash, metal, heavy, grunge ja muut vaiheet on käyty läpi, mutta juurevasta
bluesista olen aina digannut. Jotenkin sen tyyppisen musiikin rehellinen viesti ja se fiilis, mitä se tuo, on aina vedonnut minuun. En tiedä, mutta ehkä koen sen niin että olen saavuttanut jonkinlaisen kypsyyden, ja nyt teen juurimusaa.
Oletko aina tehnyt musiikkia soolo-artistina, vai löytyykö taustaltasi
bändihistoriaa?
– Olen yli 15 vuotta soittanut ja laulanut eri rokkibändeissä. Vasta nyt astuin ensimmäistä kertaa sooloartistin saappaisiin ja ne tuntuvat mukavilta. Ajattelin kyllä kävellä aika monta kilsaa niillä. Oma levy on ollut suunitelmissa jo vuosia. Tein kuitenkin vasta pari vuotta sitten jotain asialle, kun hoksasin istuvani kotona kirjoittamassa blues- ja folkviisuja enemmän kuin aikaisemmin. Tällä hetkellä olen myös mukana esimerkiksi The Sheena Hyenas -yhtyeessä.
Kuka tai ketkä ovat suurimpia kitarasankareitasi? Miksi?
– Niitä on paljon. Tekniikkatilutukset eivät kuulu minun juttuuni, sen sijaan pidän omaperäisestä ja tunteellisesta veivaamisesta. Jimit, eli Hendrix ja Page, ovat rosoisella soundeillansa ja mielenkiintoisella soitollansa suuria vaikuttajia. Robert Johnsonin, Peter
Greenin, David Gilmouren ja SRVn soitoista diggaan myös.
Missä määrin tuoreemmat garagebändit ovat vaikuttaneet soundiisi?
– Ovathan ne vaikuttaneet. Etsin koko ajan ”uutta” musaa ja silloin, kun
napsahtaa oikein, niin se luonnollisesti vaikuttaa myös omaan biisintekoon.
Musamakuni on nykyisin aika laaja, ja kyllä tuoreemmat garagebändit
ovat loksahtaneet ihan hyvin. Sen kai kuuleekin, että ne ovat osana minun
soundiani.
M U U T K A T S A S T E T U T
DANNY LIPS
www.dannylips.com
Helsinkiläisyhtye Danny Lips luottaa lähes yksinomaan rockin rätväkkään potkuun ja säröriffittelyyn, mutta mikäpä siinä, kun homma toimii näin vakuuttavasti. Aloitusraita Rock’n’roll Is Hot! vakuuttaa tiukkuudellaan, mutta antaa yhtyeestä todellisuutta yksiulotteisemman vaikutelman. Mainion Luckyn poljennosta tulee vahvasti mieleen Queens Of The Stone Age, mutta kappaleesta tekee kiinnostavan varsinaisesti sen toteutus, joka falsettikiekaisuineen kielii porukan pop-sensibiliteetistä. Kohtalokkaampi Shine On jatkaa voittokulkua vastustamattomasti. Vintagesti murea My Yesterday päättää kiekon bluesahtavan katkerissa tunnelmissa. Danny Lipsin nostaa keskikastin yläpuolelle sen musiikista kumpuava itsevarmuus sekä ensiluokkainen kappalemateriaali. Kun demon soundit ovat myös valioluokkaa, luulisi sen vähintäänkin herättävän kiinnostusta levy-yhtiö rintamalla.
DISTRAL
Teini-ikäiset joensuulaisjannut pistävät ilmoille tiukinta hardcore-punkia, mitä olen kuullut vähään aikaan. Heti ensimetreistä käy ilmi, että Distral on löytänyt lajinsa eikä se kuulosta hitustakaan amatöörimäiseltä. Meininki on uskottavaa laulu mukaan lukien, itse asiassa se on varsin korkeatasoista karjuntaa verrattuna mihin tahansa tyylin suurempaan nimeen. Puhumattakaan sitten soitosta tai soundeista – yhtye jyrää niin että heikkopäistä hirvittää. Vaikka kokoajan paahdetaan täysillä, on kappaleissa riittävästi koukkuja ja sävyjä, eikä homma käy totiseksi tai puisevaksi. Täyspitkänkin äänitteen tehnyt yhtye haikailee nyt uusien sopimusten perään tällä neljän kappaleen demolla. Ihme on, jos kukaan ei tartu syöttiin. Jos tämän tason demobändi joutuu metsästämään levytyssopimuksia, voi siitä todeta, että punk voi Suomessa hyvin. Alan harrastajien kannattaa painaa Distralin nimi mieleen.
ALISTAIR GRAUT
Jyväskyläläisen Alistair Grautin instrumentaalimusiikin lähtökohtana on post-rock. Tämä on paikallaan mainita, sillä vaikka artisti itse ei tätä inflaation kärsinyttä termiä hyväksyisikään, kuuluvat vaikutteet siinä määrin tunnistettavasti. Varsin hyvin yhden miehen yhtye on perehtynyt aiheeseen. Musiikin pääosassa ovat sähkökitara ja kolkosti soivat tilakaiutetut rummut. Taitavasti soitetut kappaleet ovat kuin mietiskelyä: pitkän junkutuksen jälkeen riffiin löydetään uusi näkökulma, rytmit raivaavat tiensä horjumatta perille tahtilajiviidakossa. Kun kyse on instrumentaalimusiikista, nousevat muotoseikat keskiöön. Paremmilla soundeilla ja kirjavammalla soundipaletilla tästä saisi vielä paljon enemmän irti. Toivottavasti taiteilijanimen taakse kätkeytyvä Jaakko Koukkumäki onnistuu saamaan ympärilleen haaveilemansa yhtyeen ja äänittämään levyn kunnon olosuhteissa. Sen minä haluan kuulla.
STAYING UNDER
Staying Under on rokkihommissa tosissaan. Tyylillisesti post-grungen ja emorockin välimaastossa operoiva yhtye on teknisestä kannasta arvioituna täysin valmis tapaus. Demon soundit ovat myös levytasoiset. Niinpä huomio kohdistuu erityisesti yhtyeen musiikin tunnelmaan ja toimivuuteen. Demon avaa tiukasti riffittelevä Who Said. Alice On Chainsia kovasti muistuttava Bargain on melodisesti kuitenkin jo huomattavasti kiehtovampi. Päätöskappale Until It Breaksin suureellisine kertseineen väläyttää yhtyeen viehtymystä brittiläiseen, popimpaan stadionrockiin. Yhtye tallaa valitsemaansa tietä kerrassaan vakuuttavasti, mutta silti sitä leimaa tyylilajin ilmeisimmät kliseet: tunteellinen mahtipontisuus ja huumorintajuttomuus. Yhtyeen kannattaa vielä pohtia sitä, miten se voisi hakea uusia, yllättäviä ulottuvuuksia tyyliinsä. Muita esteitä matkalla maineeseen ei tunnu olevan.
YÖN MIEHET
Yhtye kätkeytyy varsin melodramaattisen nimen taakse. Jos nimen ironisen viestin hyväksyy, kuvaa se toisaalta melko hyvin yhtyeen musiikkiakin. Yhtye hieman turkkalaiseen tapaan analysoi ja kärjistää tummanpuhuvat mielenliikkeensä. Kappaleiden tempoileva ja yllätyksellinen asu korostaa tekstien monimerkityksellistä sanomaa. Mukana on myös oikein tarttuvia kappaleita, kuten Fasaani, joka tuo varsin tervetullutta tarttumapintaa kokonaisuuteen. Välillä homma meinaa nimittäin lipsahtaa turhaksi artsuiluksi. Ainoastaan akustisia kitaroita käyttävä yhtye soittaa ja laulaa jämäkästi. Soundit ovat asialliset, mutta välillä pärisevä ja tukkoinen basso meinaa tärvellä soinnin. Yhtye voisi pohtia sitä, kannattaako sen dogmaattisesti noudattaa akustisen yhtyeen roolia, sillä mitään harrasta folkia sen musiikki ei varsinaisesti ole. Ripaus dynamiikka ja laveampia taajuuksia eivät olisi kappaleille pahitteeksi.
PIECEMAKER
Kun laulaja Pekka Louhimo huutaa ensimmäisen kerran avauskappaleen kohdassa 1:14, ei voi olla nauramatta. Laulu tuo väkisin mieleen Brian Johnson- tai Axl Rose-parodian, mutta pirun hyvin se toimii kauttaaltaan toisenlaisessakin kontekstissa. Piecemakerin muutkin jäsenet ovat ammattilaisia, siitä ei ole epäilystä. Taitava yhtye fuusioi ennakkoluulottomasti hardrockin ja funkin liepeillä. Soitto on tiukkaa ja itseä ei epäröidä pistää peliin. Porukka on varmasti elementissään livetilanteessa, mutta äänitemuodossa meininki ei välity aivan toivottavalla tavalla. Kappaleet pelittävät erityisesti rikkaiden ja toimivien sovitusten ja toteutuksen ansiosta, mutta hiteiksi näistä hienostelevista, 1980-lukumaisista groovyhevitteistä tämän päivän musiikillisessa ilmastossa tuskin on.
SPIRITRAISER
Spiritraiserin soundi on pirullisen komea. Riffit se pudottelee grungen ja stonerin hengessä, melodiset kertosäkeet tuovat kappaleisiin avaruutta ja draamankaarta. Kokonaisuutta värittävät onnistuneesti sinne tänne ripotellut psykedelia-elementit. Avausraita White China Girl viittilöi voimakkaasti Soundgardenin suuntaan, mutta ihan kunniakkaasti se seisoo omilla jaloillaan. Orientalistisessa Buddha Monks And Monkeysissa on jopa Kingston Wallin mieleen tuovia sävyjä, ja sen kimpussa yhtye tuntuu olevan omimmillaan. Muutoin kappaleita leimaa 1970-luvun heavyn bluesahtava klangi, paikoin tuntuu, että ne ammentavat turhan homogeenisesta riffivarastosta. Yhtyeen tehokkain yksittäinen ase on vokalisti Jaakko, joka ei äänijänteitään turhaan säästele. Hänen katu-uskottavan rouhea laulanta taipuu notkeasta melodisuudesta luontevasti huutoon. Spiritraiser on asiansa osaava yhtye, josta kuullaan vielä.
THE SPYRO
Kitarariffit putoilevat tiukasti ja mullikuoro huutaa: ”We’re The Libertines”. The Spyron brittihenkisessä indierockissa on menoa ja meininkiä! Yhtye ei kikkaile turhia vaan panostaa vahvoihin melodioihin ja yhteisymmärryksessä soiviin, muriseviin kitaroihin. Solisti Olli Pitkänen on omaksunut kiitettävästi esikuviensa keikaroivat maneerit, mutta hieman lisää rentoutta hän voisi tulkintaansa hakea. Levyn neljä kappaletta ovat tasavahvoja, mutta komeimmaksi nousee hienon kertsinsä ansiostaa I’m Not The One. Yhtyeeltä ei voi toivoa jatkossa muuta kuin entistä parempia kappaleita ja astetta uskaliaampia sovitusratkaisuja. Kuukauden ehdotonta parhaimmistoa.
HALLA
Saatekirjeen mukaan valkeakoskelainen Halla on noteerattu korkealle useissa demobändimedioissa ja -mittelöissä. Se ei ole mikään ihme, sillä hyvin valmiilta yhtye kuulostaa kolmannella EP:llään. Tyylillisesti yhtyeen musiikki ei ole kovinkaan kaukana esimerkiksi Irinasta tai Maija Vilkkumaasta. Soitannallisesti paketti on mukavasti kasassa, mutta sinänsä taitavan rumpalin jatkuva fillailu rasittaa paikoin kappaleiden kulkua, etenkin kun ote tempoon tahtoo löystyä juuri niiden kohdalla. Yön läpi kohti päivää -EP:n kolme kappaletta ovat sävellyksenä toimivia, mutta eivät mitenkään poikkeuksellisia tai yltiö hitikkäitä. Jatkossa Halla voisi miettiä vielä sitä, miten se voisi täsmentää ja kiteyttää ilmaisuaan. Tämän myötä sen kurssit nousisivat entistäkin korkeammalle.
DRAMA QUEENS
Drama Queens tahkoaa (power)poppiaan varsin 1990-lukumaisissa tunnelmissa. Yhtyeen touhuilusta kuuluu oman paikkansa löytymisestä seuraava vaivattomuus. Soitto soljuu rennosti mutta jämäkästi, ja laulaja Heikki Tuurihalme osaa esittää hienot, klassiset pop-melodiansa omakohtaisen ja teeskentelemättömän kuuloisesti. Kotkalaisyhtyeen 5-raitainen demo käynnistyy hieman tasapaksulla rämpyttelyllä, mutta salakavalasti yhtye onnistuu viettelemään kuulijansa hyvätapaisuudellaan ja hyvällä huumorilla. Klassistisessa Run Run Runissa päästään kunnolla asiaan, ja loistava Head Over Heels soi kuin Lemonheads parhaina päivinään. Yhtye voisi vielä miettiä sitä, miten se saisi kaikki kappaleensa toimimaan vastaavalla tavalla. Kun yhtye saa kokonaisuuteen lisää dynamiikkaa ja värejä, tulee se vielä hätyyttelemään tyylilajinsa suomalaisia valioita.
SAUMA
Suomessa tuntuu olevan nykyisellään tarjontaa ja kysyntää tyttöyhtyeiden suhteen. Ovathan esimerkiksi TikTakin ja Indican menestys todisteita siitä, että tytöt haluavat kuunnella tyttöjen tekemää ja heidän elämästään kertovaa musiikkia. Ryttyläläistä Saumaa voisi hyvin povata seuraavaksi tulokkaaksi tähän sarjaan. Yhtyeen soittajat ovat vasta 15-16-vuotiaita neitokaisia, mutta he soittavat paremmin kuin useimmat demoartistit. Yhtyeen iskelmällisissä rockkappaleissa on tarttuvuutta ja suoraviivaisissa sovituksissa toimivia koukkuja, kuten ”haastavia” modulaatioita. Laulaja Ira Jalonen tuskin aivan selviytyisi Idols -finaaliin, mutta oikein nätisti hän laulaa. Myös tuotanto toimii. Sauma on jättänyt harjoitteluvaiheen taakseen. Ikä tuonee mukana rentoutta ja persoonallisuutta.
MAXIMUS
Maximus on kotistudiossaan yksin ahkeroivan perheenisän, Tomi Hyytiäisen, sooloprojekti. Hyytiäinen tekee tummasävyistä synapoppia, jossa kuuluu vahvana Depeche Moden vaikutus. Kappaleet on työstetty taidolla ja ilmeisesti myös melko rajallisella kalustolla. Yhtä kaikki, kuten saate sen sanoo: ”homma pelittää kuitenkin suhteellisen hyvin näinkin”. Maximus laulaa myös hyvin ja tyyliin sopivalla tavalla. Demon kappaleet ovat sävellyksellisesti hyviä, joskin melko osoittelevalla tavalla pastissinomaisia ja keskenään turhan samankaltaisia. Tempojen variaatio ja rakenteiden tiivistäminen ei olisi niille pahitteeksi. Äänitteeltä kuulee sen, että Maximus on kotonaan tällaisen kaman parissa, mutta kun hän onnistuu tuomaan esiin enemmän omaa persoonaansa, on hän entistä varteenotettavampi artisti.
LIVER POOL
Liver Poolin suurin innoittaja ei ole The Beatles, vaikka nimestä tällainen tulee heti mieleen. Nykyaikaista indiepoprockia soittava yhtye ei paikallistu tyyliltään selkeästi mihinkään maantieteelliseen kolkkaan tai tyyliin, mikä on lähtökohtaisesti hyvä asia. Demon avauskaksikon Be Minen ja A Gauntlet Of Mindsin suoraviivaisesta, nakuttavasta soitosta tulee mieleen rapakon takaiset Strokes ja Interpol. Mermaidissa taas paahdetaan varsin huolettoman powerpopisti. Helsinkiläisyhtye soittaa riittävän hyvin, ainoastaan laulun aksentissa on tarkistamisen varaa. Liverpoolin soisi jatkossa paneutuvan syvällisemmin omiin vahvuuksiinsa – melodisuuteen ja kitaroiden yhteispeliin – ja karsivan tyylittömiä hardrock -vaikutteita. Five Pins -demolla kokonaisvaikutelma jää monista hienoista hetkistä huolimatta hieman hahmottomaksi, mutta potentiaalin se osoittaa.
DIAKHATE
Turkulaisen Diakhaten rock on siinä määrin metallista ja vieläpä trashilla tavalla, että yhtye saisi parempaa ymmärrystä tämän palstan metallit-osiossa. Mutta otetaanpa se mukaan muistutukseksi tästä asiasta. Diakhaten Goodamn hero -demoa on nautinto kuunnella jo soiton tiukkuuden vuoksi. Yhtään heikkoa lenkkiä yhtyeen riveistä ei löydy, ja solisti Mane Maukonen on ihan kelpo ärisijä. Demon kappaleet ovat rakenteellisesti ja dynaamisesti erittäin toimivia ja pienet doom(vai horror?)-viitteet sopivat kokonaisuuteen hyvin. Vaikka kappaleet päteviä riffittelyjä ovatkin, ei sitä killeribiisiä tältä äänitteeltä kuitenkaan vielä löydy. Yhtye voisi suosia rohkeammin erilaisia sävyjä, joista nyt saadaan vain viitteitä. Kokonaisuus pelittää pitkälle kuitenkin toimivan muotokielen ansiosta.
ALL BEHIND
Demon avaava Tomes Of Reason on todella mainio kappale. Etenkin kertsin lähtö on kerrassaan riemastuttava. Punkrockia veivaavan turkulaisviisikon vahvuus on muutoinkin sen kappalemateriaalissa. Viisuja ei myöskään vedetä alusta loppuun normatiivisella jyystöllä, vaan mukaan mahtuu jippo jos toinenkin. Ainoastaan kiipparisoundit kummastuttavat paikoin. Ideana koskettimet kitaravetoisessa, modernissa punkissa on hyvä, mutta presetit ovat melko halpoja. Tiukan yhtyeen uskottavuus karisee ikävästi laulajan englannin kielen ääntämisen myötä. Onneksi tämä ongelma on sellaista sorttia, että se korjaantuu pitkälti treenauksen ja toiston myötä. Lupaavaa.
REVENGINE
Revengine yhdistää metalliseen hardrockiinsa melko yllättäviä vaikutteita. DISCO BS-kappaleessa nimen mukaisesti disko-komppi kohtaa metalliset riffit. Idea ei ole lainkaan huono, komppi voisi vain rullata vähän jouheammin. Yhtye on selkeämmin omalla maalla grungen painostavuudella paahtavan The Waitin parissa. Laulaja-kitaristi Antti Jokirannan laulu on uskottavan kuuloista ja siinä on luontevaa voimaa. Kokonaisuuden vahvuus on kappaleiden melodioissa sekä yhtyeen uskalluksessa kokeilla erikoiselta tuntuvia sovitusideoita. Kunhan yhtye saa treenin myötä kaikki ideansa toimimaan ja ripauksen tiukkuutta soittoonsa, löytyy siinä enemmän potentiaalia kuin useista vastaavanlaisista orkestereista.
SAMMYWISE
Varsin valmista jenkki-poppia pääkaupunkiseudulla operoiva Sammywise pudottelee. Soitto on varmaa, soundeissa on potkua ja avaruutta ja laulu on hallittua. Myös biisit toimivat – tosin malliesimerkkeinä soljuvasta radiokappaleesta, joka etenee suureellisen romanttisena ja harmittomana. Kolikon kääntöpuoli on se, että yhtyeen (itsensä nimeämä) heartpop/rock on tunteellisuudessaan paikoin imelää ja mustavalkoista. Sovitukset ovat sovinnaisia ja esimerkiksi ohjelmoinnit ja kosketinosuudet kuulostavat usein päälle liimatuilta. Demon helmi on ehdottomasti muita eeppisempi Why I’m Easy, jossa kappaletta maltetaan kehitellä etäämmälle tutuista formuloista. Hittipotentiaalisin kappale on taas You’re The One, joka on suotta promon viimeisenä. Olisiko yhtyeessä seuraava Sunrise Avenue tai Poets Of The Fall? Hankittuaan musiikkiinsa lisää sävyjä, toisin sanoen, paremmin tuotettuna näin saattaa hyvin olla?
SEADS
Oululaisen Seadsin jäsenet ovat pitkän linjan musikantteja ja tuttuja useista seutukunnan yhtyeistä. Niinpä ei ole ihme, ettei mistään aloittelijamaisesta rämpyttelystä ole kysymys. Tiukkaa riffirockia vedetään asenteella ja tosissaan. Yhtye listaa vaikuttajikseen useita ajankohtaisia stoner- ja retro-rockyhtyeitä. Jos yhtye edustaa soittajilleen jonkinlaista uutta alkua, ei se merkitse aivan samaa satunnaiselle kuuntelijalle. Melko turvallisessa ja vanhakantaisessa luennassa pysytään, ja yhtyeestä puuttuu ne sävyjen ääripäät, joita sen listaamissa vaikuttajayhtyeissä on. Seadsin kappaleiden melodisuus ja sovitukset ovat turhankin tavanomaisia ja pidättyväisiä. Jos yhtye imisi itseensä hieman sitä arktista hulluutta, josta Oulu tunnetaan, olisi se huomattavasti kiinnostavampi tapaus.
BLACKSTAR
Sanovat, että tuloillaan on uusi perusrockin aalto. Tiedä häntä, mutta jos näin on, on jyväskyläläinen Blackstar oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Eli musiikki on rukiista perusjöötiä, mutta oikein maukasta sellaista. Komppi on tanakka ja AC/DC:n hengessä soitetut kitarat rokkaavat kauttaaltaan asiallisesti., myös laulu toimii. Pirun asialliset ja mureat soundit jannut ovat myös demolle taikoneet. Toivomisen varaa löytyy lähinnä vain sävellyksistä, joissa kelataan turhan tutun kuuloisia riffejä. Yhtyeen kannattaisi järjestää nyt perusteelliset sävellyssulkeiset, mikäli se halajaa levyttäväksi artistiksi. Muilta osin homma on täysin valmiilla mallilla.
INSPIRE
Inspire tekee tunteellista rockia. Kovin persoonallinen se ei ole. Moni näkee Inspiressa varmasti kaupallista potentiaalia. Yhtye taitaa pyrkiä myös itse tähän. Tyylilajina on melodinen ja keskitempoinen särökitararock. Yhtyeen tapauksessa tämä tarkoittaa mollia ja suuria tunteita, jopa iskelmällisyyttä. Solisti Jyrki Antikainen selviää melko hyvin villeismeistä ja jonneismeistä, mutta hieman touhussa on yrittämisen makua. Taustayhtye komppaa jokseenkin timeen, mutta melko löysin rantein. Vaikka välillä vaikuttaa olevan tekeillä jotain suurta, on yhtyeellä tehtävää vielä kaikilla osa alueilla. Biiseissä on toistaiseksi vain yksi tunnelma, ja toteutus kaipaa luontevuutta ja tiukkuutta.
IKKE!
Onkohan yhtyeen nimi tullut vauvan suusta? Kestää jonkin aikaa, että Ikke!:n musiikilliset aikeet käyvät selviksi. Snakes In Suits -kappaleessa säkeistön kitarat jyräävät mukavasti, mutta kertosäkeen iskelmällisyys ei oikein vakuuta. Välillä punk vaihtuu funkiksi ja sitten Danzig -tyyliseksi doomailuksi. Varsin tiukka ja osaava yhtye on kuitenkin kyseessä. Etenkin rumpu- ja kitaratyöskentely on vakuuttavan kuuloista. Laulaja Jone Olkkosen tulkinta toimii parhaiten äärimmilleen vietynä, puhtaana siinä on väkinäisen kuulosta rankkuutta ja yritystä. Kuuden kappaleen perusteella yhtyeestä tulee vaikutelma, että sen kaikki musiikilliset ideat eivät joka tapauksessa kohtaa ilman kitkaa. Vai lieneekö mukana kieroa huumoria? Parhaimmillaan jälki on oikeasti mielenkiintoista ja toimivaa. Esimerkkinä käy Pleasant Danger, joka kytee vaarallisesti ja loppua kohden yltyy myrskyävään vyörytykseen.
MEN WITHOUT A NAME
www.myspace.com/menwithoutaname
Demon avaavasta Song Of The Dovesta tulee välittömästi mieleen myöhempien aikojen The Church. Toinen referenssi on varhainen 22-Pistepirkko. Ensimmäinen on kohteliaisuus, sillä yhtyeellä on ilmiselvästi tajua atmosfäärien ja tunnelmoiden suhteen. Demon neljä kappaletta perustuvat yksinkertaisten ydinajatusten, riffin tai sointukierron ympärille, mutta pidättyväisen tunnelman kehittelyn myötä niihin syntyy jännitettä kuin huomaamatta. Toinen vertaus paljastaa yhtyeen heikkoudet: laulajan englannin kielen lausuminen ja vireisyys ovat paikoin kehnoa luokkaa, ja tästä syytä laulu on parhaimmillaankin vain sympaattista fiilistelyä eikä oikeasti vakuuttavaa. The Church tuntuu olevan yhtyeelle jopa pakkomielle aina itse maalattuja demon kansia myöten. Myös laulumaneerit on opeteltu huolella. Tässä ei ole sikäli mitään pahaa, sillä tämän tyyppinen kama tuntuu olevan pahasti paitsiossa nykyisellä rockin kentällä. Yhtyeen kannattaisi kriittisesti tarkastella omia heikkouksiaan ja vahvuuksiaan, ja hommaan voisi löytyä yksi ulottuvuus lisää.
YAKUZI PATO
Yakuzi Pato on eri yhteyksistä tunnettujen turkulaismuusikoiden terapiaprojekti, joka soittaa eräänlaista pseudomaailmanmusiikkia. Akustinen kokoonpano esittelee demollaan neljä kappaletta, joissa loungepop, flamenco, reggae ja ties mikä sekoittuvat keskenään ennakkoluulottomasti, mutta melkoisen kitschillä tavalla. Sovituksissa luodaan kappaleisiin onnistuneesti tunnelmaa mukavan moninaisilla instrumentaatioilla, esimerkiksi kellopeleillä, perkussioilla sekä syntikoilla. Mitään mestariteoksia kappaleet eivät silti ole. Eniten niissä häiritsee se, että ne kuulostavat taustakompeilta, jotka kaipaisivat seurakseen sooloinstrumentin ja vahvoja melodisia teemoja.
Yhtyeen otteista kuulee sen, etteivät herrat ole turhan ryppyotsaisesti liikkeellä, mutta pienellä harkinnalla ja työstöllä musiikista voisi saada jotain oikeasti puhuttelevaa.
KUOLLEET SIELUT
Kuolleet Sielut veivaavat progressiivista uuden aallon rockia tuoden mieleen esimerkiksi Hassisen Koneen ja CMX:n. Yhtye on nykykokoonpanossaan vielä kovin nuori ja tämä myös kuuluu. Sovitukset ovat melko lailla hahmottumattomia ja yhteissoitossa on vielä tiukentamisen varaa. Nämä seikat käyvät erityisen hyvin ilmi siksi, että demon äänitysjälki on varsin tunkkainen ja heppoinen. Tästä syystä rokkaavimpiinkaan hetkiin ei saada tarpeeksi potkua. Laulu on taustoihin nähden turhan pinnassa, ja solistin holtittomat rock-maneerit jäävät vielä yrityksinä ilmaan roikkumaan. Paikoitellen yhtye tuntuu työstävän hyvin kiinnostavan kuuloista kaavaa. Kunhan bändi löytää ilmaisulliset rajansa ja toteutus yltää idean tasolle, voidaan ryhtyä odottamaan seuraavaa askelta – levytyssopimusta.
VARJORAUNIO
Varjoraunio on kotkalaismuusikoiden yhtye, joka toimii vastapainona musikanttien pääprojekteille. Mallia on otettu suomen kielellä laulavista yhtyeistä. Ehkä tarkoitus on kokeilla kepillä jäätä: jos tällainen breikkaisi? Paikoin mukana on jopa uskaliaan iskelmällisiä elementtejä. Rakkaalle soi erehdyttävän tutusti, kuin tuunattu versio Juice Leskisen Syksyn Sävelestä. Lyriikoiden viitteet huomioon ottaen tämä ei voi olla täysin sattumaa. Varsin osaavista soittajista trio koostuu. Laulaja-kitaristi Mikko Gyntherin tulkinta vaan kuulostaa turhan yritteliäältä ja kiltiltä soittoon nähden. Tämä johtuu paljolti myös laulun miksauksesta, joka jättää sen erittäin paljaaksi. Mielenkiintoisimmillaan yhtye on suomi-melankolian ja hevanderin välimaastossa, ja jos se onnistuu tekemään tästä oman näköisensä synteesin, voi projektista kehittyä jotain suurempaakin.
ROCK FUEL
Pohjanmaa tuntuu olevan pullollaan tällaista päristelyrockia soittavia yhtyeitä. Rock Fuelin esikuvia ovat varmaankin Mötörhead, Jack Daniels ja Aku Ankka. Yhtyeen kymmenen kappaletta sisältävän promon informaatio on kuultu jo sen alkumetreillä. Rokata halutaan penteleesti ja all night long. Pariin otteeseen muistellaan muijaa, joka otti ja jätti. Soitannallisesti yhtye on varsin hyvin sisäänajettu. Porukka tuntuu keskittävän kaiken energiansa ja voimansa musiikkiin, mutta muiden sävyjen kanssa on vähän niin ja näin. Rock Fuel on oivaa musiikkia American Car Show’hun ja kiihdytysajoihin. Kotona sitä ei onneksi ole pakko kuunnella.
WITH PENGUINS
Alajärveläisteinit ovat vielä ottamassa ensiaskeliaan rockin parissa. Soitto huojuu, laulussa on liikaa yritystä ja soundit ovat suttuiset. Tästä huolimatta demo paljastaa triossa olevan kehitteillä jotain varsin viehättävää. 1990-luvun jenkki-indien hengessä roiskitut kappaleet osoittavat paikoin syvällistä ymmärrystä dramaattisen rockin kiemuroiden päälle. Riitasointuiset riffit taipuvat kertosäkeissä astetta melodisempiin tunnelmiin ja nyansseja on biiseihin haettu. Kunnon olosuhteissa ja kriittisen valvovan silmän alla ja ohjeistaessa yhtyeestä saisi varmasti paljon enemmän irti. Nyt yhtye on astunut muutamaa numeroa liian suuriin saappaisiin. Siemen on kylvetty, sadosta on syytä odottaa paljon parempaa.
GHOST TOWN DISCO
www.myspace.com/ghosttowndisco
Lappeenrantalainen Ghost Town Disco lähestyy demoefektiä yhden kappaleen turvin. Sen perusteella yhtyeestä ei tohdi vielä täysillä innostua. Suoraviivainen ja melodinen Hopeless on muodollisesti ihan pätevä, mutta sisällöllisesti varsin mielikuvitukseton ja tavanomainen kipale. Tyyliltään se edustaa melankolista punkrockia. Harmillisesti kappaleen tunnesisältö typistyy itsesääliseksi ja mukavuudenhaluiseksi jollotteluksi, eikä siinä ole toisaalta tyylilajin vaatimaa drivea. Perusasiat, kuten yhtyesoitto triolla on kuitenkin hallussa. Omaa ilmettä ja parempia kappaleita kaivataan lisää.
SHE
Helsinkiläis-tamperelainen She ujuttaa musiikkiinsa kaiken masentuneisuutensa, neuroottisuutensa ja angstisuutensa. Innoittajina ovat ilmeisesti toimineet P.J. Harvey, My Bloody Valentine ja Sonic Youth. Eli vaikutteet ovat varmasti hyvät, mutta musiikilliset ideat eivät ole vielä löytäneet oikeaa sopusointua ja toteutus kärsii aloittelijamaisista kömmähdyksistä. Ensimmäisenä korvaan pistää Miinan epävireinen laulu, joka on miksattu varmaan juuri tästä syystä pienelle. Sovituksissa tunnutaan hakeutuvan usein sinne missä tie on kivikkoisempaa. Siellä täällä kuitenkin kuuluu viitteitä tinkimättömästä taiteellisesta visiosta ja yritystä tuntuu kovasti olevan. Kunhan yhtye löytää oman ydinosaamisensa ja saa varmuutta otteisiinsa, voi se yllättää epäilijät.
COMA
Itä-Vantaalta tuleva Coma menee niin sanotusti persaus edellä puuhun. Yhtye yrittää luoda maneereilla ja efekteillä makeaa vaikutelmaa, mutta eihän se toimi jos soitto on löysää ja laulu hakusessa. Yhtye on ilmeisesti lähtenyt hakemaan äänitteelleen valmiiksi kompressoitua ”radio-soundia”, mutta virvelirumpu läiskyy kuin märkä rätti päin kasvoja, ja laulun autotune on vastenmielinen kuin mikä. Demon kahdessa kappaleessa on samassa hengessä pyrkimystä suoraviivaisuuteen ja tarttuvuuteen, mutta matkalle nekin hyytyvät. Yhtyeen mainitsemat vaikutteet ovat valovuosia edellä omaperäisyydessään. Comalla voi olla tyylitaju ja asenne kohdallaan, mutta nämä eväät on syöty jo alkumatkasta.
DIRTY FICTION
Dirty Fiction koostuu varsin nuorista soittajista. Siihen nähden porukka (Rumpali on vasta 10-vuotias!) soittaa hardrockiaan varsin suureellisesti ja jämäkästi. Tuntuu jopa ihmeelliseltä, miten näin nuoret tyypit kokevat omaksi lajityypikseen 1970-1980-luvun vaihteen hevanderin. Iskän levyjä on varmasti kuunneltu, mutta ikäryhmään sosialisoituminen tuonee mukanaan touhuun omakohtaisia ja omannäköisiä piirteitä. Demon kaksi kappaletta ovat muodollisesti pätevän kuuloisia, mutta sisällöltään melkoisen kliseisiä rypistyksiä. Ilmassa on lunastettujen lupauksien täyttämisen tuntua. Soittajat pyrkivät parhaansa mukaan revittelemään kuin vanhemmatkin tekijät. Yhtyeen soisi kuitenkin saatavan nyt perusasiat kuntoon: komppi timessa ja laulu paremmin haltuun. Oma identiteetti hahmottuu kyllä ajan kuluessa.
YLÄVIRE
Nousiaisissa majaansa pitävä Ylävire soittaa suomirockia Juicen ja Yön hengessä. Monia kappaleita hallitsevat bluesmaiset sävyt eikä kitarasooloissa säästellä. Kovasta yrityksestä huolimatta yhtyeestä on vaikea innostua. Laulun (ja stemmojen) (ylä)vire ei ole varmalla pohjalla, ja äänityksestä johtuen vokaalien tasot vaihtelevat huimasti. Soundit ovat muutoinkin kuivakat eivätkä anna armoa lipsahduksille, joita mukaan mahtuu melkoisesti. Jos yhtye haluaa kuulostaa vanhakantaiselta rock-yhtyeeltä, tarvitsee se soittoonsa lisää draivia, mutta astetta avarampi ja monitasoisempi sointi pukisi todennäköisesti paremmin sinänsä mukavasti toimivia sävellyksiä. Lääke on siis yksinkertainen: lisää treeniä.